Liikkuva Turku -työpajan ideana on ollut kerätä liikuntaan ja liikkumiseen liittyviä muistoja laidasta laitaan. Uimarantoja, tanssilavoja, pururatoja ja koulujen jumppasaleja löytyi kartalta runsaasti ja se auttoi huomaamaan, että liikkuen koko Turku on mahdollista ottaa haltuun. Myös koululiikunta herätti paljon muistoja ryhmän jäsenissä aina kehärumpua lyövistä liikunnanopettajista hikisiin pukuhuoneisiin, koulujenvälisiin urheilukilpailuihin ja kouluhippoihin. Muistelijat löysivät ikäeroista huolimatta samankaltaisia muistikuvia lapsuuden liikunnasta. Kestolajit, kuten polttopallo ja hiihto nostattivat positiivisia välähdyksiä menneestä. Koulujen juhlasalit toimivat areenoina niin kevätjuhlille kuin kouluajan ulkopuolisille jumppatunneillekin. Suurelta ja loppumattomilta tuntuneet salit paljastuivat myöhemmin melko pieniksi, mutta niissä muisteltiin olevan oma tuoksunsa ja äänimaailmansa.
Mietityttämään jäi kuitenkin ajatus siitä, mistä syntyy kynnys muistella liikuntaa. Oma suhde liikkumiseen on tietysti keskeinen tekijä muistoissa ja halussa sekä tarpeessa muistella omia kokemuksia. Olenko minä urheilullinen? Mitä se merkitsee? Miksi en koe olevani liikunnallinen, vaikka olen harrastanut useita eri lajeja vuosien saatossa? Yksiselitteistä vastausta tähän ei ole löytynyt. Onko kyseessä ehkä vaatimattomuus vai liikunnallisuuteen liittyvät mielikuvat? Minkä tekijöiden ihmiset katsovat määrittävät omaa identiteettiään ensisijaisesti? Useammalla muistelijalla oli kokemusta sekä aktiivisesta seuratoiminnasta että kilpaurheilusta, mutta silti he eivät mieltäneet liikunnallisuutta heidän identiteettiään vahvasti määrittäväksi tekijäksi. Kuitenkin liikunta miellettiin edelleen olennaiseksi osaksi elämää. Ehkä juuri arkisuutensa takia oma liikunnallisuus jää vaille suurempaa huomiota, vaikka se on koettu positiiviseksi asiaksi.