Date: Tue, 16 Jan 1996 10:46:45 -0600 (CST) From: heikki emil lempa <helempa@midway.uchicago.edu> To: H-verkko <H-VERKKO@sara.cc.utu.fi> Subject: Arvostelu: Pikea, hikea, autoja
Kirja-arvostelu: Heikki Lempa _____________ Masonen, Jaakko & Hanninen, Mauno (eds.), Pikea, hikea, autoja. Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1945-2005 (Helsinki: Painatuskeskus, 1995).
Aikana, jolloin uudeen uljaan maailman uudet johtajat opettavat meita kayttaytymaan tiedon valtateilla, on hyodyllista luoda silmays aikaan edeltavaan. Jaakko Masonen ja Mauno Hanninen ovat toimittaneet kirjan (auto)valtateiden synnysta Suomessa toisen maailmansodan jalkeen. Aiheesta on toki kirjoitettu jo aiemminkin Touko Perkon toimesta. Erityisen aiheen kirjan ilmestymiselle onkin antanut lahestyva Suomen tielaitoksen 200-vuotisjuhla. Tama asettaa rajat niin teokselle kuin sen arvioinnille. Kyseessa on eraanlainen juhlakirja ja lisaksi tilattu juhlakirja. Aavistuksen vallan syleilysta antavat TVL:n nykyisen paajohtajan Jouko Loikkasen saatesanat. Mitenka juhlakirjaa pitaisi arvioida? Olen paatynyt kolmeen nakokulmaan. Aihetta ja sen relevanssia on arvioitava. Taman lisaksi teos asettaa itselleen tiettyja vaatimuksia antamalla selvan tutkimuksellisen lupauksen: lahdeviitteet ovat paikallaan ja seikkaperainen selostus lahteista. Kolmanneksi haluaisin nostaa kysymyksen teoksen pragmatiikasta, sen historiankirjoituksellisista implikaatioista, sen lajityypillisesta luonteesta. Masonen ja Hanninen yhdessa Marko Nenosen, Antero Tervosen ja Kimmo Levan kanssa ovat kirjoittaneet teoksen tiesta. Tiella on monta tehtavaa. Kyse ei ole vain vaylasta, jolla kaasutellaan autolla. Tie on myos ihmisia yhdistava linkki. Samalla se on sosiaalinen tila, jolla voidaan mm. kohdata muita ihmisia, kaupustella tavaroita, saarnata taivasten valtakunnasta, maleksia mutkan taakse, pyorailla maisemaa ihaillen, nostaa kuntoa tai patikoida. "Pikea, hikea, autoja" keskittyy paasaantoisesti teiden eraaseen erityiseen kayttoon, nimittain autoiluun, ja siina erityisesti yksityisautoiluun. Rakenne on valjasti kronologinen seuraten teistymisen etenemista sotien jalkeisista jalleenrakennusvuosista 1950-luvun tyottomyystyokauteen, 1960- luvun (moottori)teistymiseen ja tieteellisen liikennesuunnittelun syntymiseen, 1970-luvun tielamaan ja 1980-luvun uuteen moottoritieinnostukseen. Mutta mista johtuu tallainen nakokulman supistaminen? Miksi on kirjoitettu teista vain siina maarin kuin TVL (TVH) ovat olleet niita rakentamassa yksityisen autoilun kayttoon? Syita voidaan vain arvailla. Ehkapa valinta on seurausta siita, etta kyseinen kirja on kolmiosaisen teoksen viimeinen osa ja muut aiheet kuin autoilu saavat riittavasti huomiota osakseen aiemmissa osissa. Toivon, etta nain tulee kaymaan. Muuten on lupa epailla, etta TVL:n tamanhetkiset poliittiset intressit ovat maaranneet teoksen raamit ja aiheen. Mm. kevyenliikenteen kasittelylle on varattu teoksen 377:lla sivulla vain yksi kuvateksti (267), joka kertoo, etta "kevyen liikenteen vaylien rakentaminen yleistyi 1970-luvulla. Vuosikymmenen loppupuolella niita tehtiin enemman kuin uusia maanteita." Olisiko nain tarkealle aiheelle ollut syyta varata enemman tilaa? Tai missa on kuvaus "jatkankaistan" historiasta? Jos Masonen ja Hanninen ovat ylipaataan ymmartaneet tarkastelevansa tiettya sosiaalista tilaa, niin sen typistaminen vain autovaylien verkoksi ei ole mitenkaan perusteltua. Tie on yha vielakin monitahoinen sosiaalinen merkityskokonaisuus, jota ei noin vain voi redusoida sen yleisimpaan kayttomuotoon ilman, etta se muuttuu historiallisesti lahes tunnistamattomaksi. "Pikea, hikea, autoja" puhtaaksiviljelee aiheensa siina maarin, etta siita on vaikea erottaa alaotsakkeen lupaamaa teita, liikennetta ja yhteiskuntaa. Marko Nenonen, joka on kirjoittanut teoksen ehka keskeisimman jakson 1950-luvulta oljykriisiin, on selvinnyt moottoritien aiheuttamasta historiallisesta tulkintaongelmasta nappaamalla (luultavasti TVL:n papereista) taysin formaalisen ja kapulakielisen virkamiesmaarittelyn. "Moottoritie on nopeille moottoriajoneuvoille ja suurille liikennemaarille varattu kaksiajoratainen ja vahintaan nelikaistainen tie" (173). Voisiko asian mitaansanomattomammin sanoa. Taman vastapainona on sitten samaisen kirjoittajan selvitys 1950-luvun tietyomaista. Siina on omakohtaista tutkimusotetta ja mielenkiintoistakin kulttuurihistoriallista ainesta siirtotyomaiden arkipaivasta, jalkarattien hajusta, kortinpeluusta ja ryyppaamisesta. Analyysi jaa kuitenkin hieman ohueksi. Sen sijaan, etta jaa Nenosen lailla moraalisesti osoittelemaan, miten "pari rahinoitsijaa romutti parakin rauhan" (140), olisi hyva ollut vilkaista moderniin tyolaiskulttuurin tutkimukseen. Alf Ludtke mm. on kehitellyt ajatusta tyolaisen omapaisyydesta poliittisena strategiana. Ehkapa se puoluepoliittisen innostuksen vahaisyys tietyomailla, jonka Nenonen kirjaa (141), onkin selitettavissa silla, etta oli olemassa muita strategioita vastustaa ja olla uppiniskainen kuin liittyminen SKDL:oon. Naista puutteista huolimatta tama on teoksen kiinnostavin osa. Mutta miksi tarttua ylipaataan tallaiseen teokseen? Syita on kaksi. Ensinnakin tiet ovat yhteiskuntien kehityksessa merkittavalla tavalla vaikuttaneet modernisaation suuntaan ja luonteeseen. 1600- ja 1700-luvuilla alkaneet pyrkimykset rakentaa paallystettyja ja perattuja valtateita (chausseet) vaikuttivat olennaisesti mm. Keski- ja Lansi-Euroopan teollistumisen ja vaestoliikkeiden nopeuteen. Mutta erityisen suuri vaikutus teiden rakentamisella on ollut suomalaiseen modernisaatioon. Pitkat etaisyydet, suurteollisuus, nopeat vaestomuutokset ja asutuspolitiikka ovat kiinteasti vaikuttaneet liikenneratkaisuihin ja samalla saaneet liikenteesta ratkaisevia ja palautumattomia sysayksia. Sen sijaan, etta Masonen ja Hanninen olisivat luoneet edes lyhyen katsauksen tieliikenteen ja yhteiskuntien modernisaation suhteisiin, he ovat vain tyytyneet tiettyihin hallinnollisiin yleiskatsauksiin ja lahes oppikirjamaisiin esityksiin tiettyjen hallinnonalojen ja politiikan muotojen toiminnasta. Mita hyodyttaa sellainen formaalinen jutustelu, jossa todetaan Harri Holkerin hallituksen kirjanneen "tavoitteet jalleen kaikille yhteiskuntapolitiikan lohkoille" (64)? Muotojen sijasta olisin halunnut lukea siita, mitka olivat Holkerin hallituksen liikennepoliittiset tavoitteet ja ennen kaikkea miksi. Toiseksi "Pikea, hikea, autoja" on luonut eraanlaisen historiikin, jolle todellinen historiankirjoitus voi rakentaa. Oli mm. erittain mielenkiintoista lukea - osin rivien valista - miten maailmanpankki ratkaisevasti puuttui Suomen sisapolitiikkaan asettamalla ehtoja teiden rakentamiselle (158, 171, 189). Yhta lailla kihelmoimaan jai kysymys, mita oikein sisalsi se hollantilaisen konsulttifirma NEDECON:n selvitys, jolle Suomen uusi tiepolitiikka 1960-luvulla ja sen jalkeen rakennettiin. Nenonen viittaa Yhdysvaltain ja osin Ruotsin ratkaisevaan merkitykseen suomalaisen tieideologian synnyttamiseen 1950-luvun alussa (163, 172). Teos antaa lahdeviitteet ja perusteokset, joiden avulla voidaan alkaa ko. ideologian historiallinen tutkimus. Se avannee myos olennaisen nakokulman suomalaisen yhteiskunta- ja yhdyskuntasuunnittelun kehitykseen 1960-luvulta lahtien. "Pikea, hikea, autoja" antaa lupauksen tieteellisyydesta. Teos on jopa pikkutarkasti nootitettu. Lopussa on huolellinen lista lahdemateriaalista, haastatelluista henkiloista ja kaytetysta kirjallisuudesta. Sen suhteen ei ole toivomisen varaa. Mutta tama on vain tieteen muodollinen lupaus. Se jaa lunastamatta, kun Masonen, Hanninen ja jopa Nenonen, joka sentaan on tehnyt merkittavaa historiantutkimusta noitavainoista, valttavat esittamasta substantiaalisia teeseja. Teos on taynnaan lahteiden sanelemaa kapulakielta 1960-luvun virkamiessumpusta. Nain mm. olennainen kysymys TVH:n poliittisesta linjasta ja informaalisesta politiikasta ei nouse lainkaan esiin. Miten on selitettavissa tieliikennekomiteoiden moottoriteita suosiva politiikka aina 1960-luvulta lahtien, vaikka yleinen poliittinen mielipide ja taloudellinen tilanne olivat niita vastaan? Lopuksi huomautus kirjan pragmatiikasta. Historiaa ei vain tutkita. Sita myos kirjoitetaan. Historia ei ole vain tosiasioiden etsimista ja kirjaamista vaan historiallisten tapahtumisen asettamista merkitysyhteyksiin, jotka avaavat lukijalle tietyn (uudenkin) perspektiivin. "Hikea, pikea, autoja" on historiikkimaisuudestaan huolimatta myos esitys. Silla on oma merkitysyhteytensa. Se loytyy aivan teoksen alkusivuilta, Jouko Loikkasen kynasta. "Kun ... historia kertoo 200-vuotisen tienpitomme talle maalle valttamattomaksi ja sen taloudelliselle ja henkiselle hyvinvoinnille oleellisen tarkeaksi, niin silloin tielaitoksen palveluksessa oleva ihminen tietaa tyonsa arvokkuuden isanmaalle ja suorittaa tyonsa myos tulevaisuudessa sen mukaan"(9). Mita Jouko Loikkanen tassa muuta tavoittelee kuin joukkuehenkea. Jaakko Masonen ja Mauno Hanninen ovat hyvin onnistuneet sen ylosrakentamisessa. TVL:n historian kirjoittaminen TVL:n henkisessa (ja rahallisessa?) suojeluksessa ei ole ollut onnistunut idea. Aihe on sentaan niin tarkea suomalaisen yhteiskunnan muotoutumisen tarkastelussa.
Heikki Lempa