Date: Wed, 3 Aug 1994 21:23:40 +0300 From: Hannu Salmi <hansalmi@utu.fi> To: Historiaverkko <akoivu@utu.fi>, aollila@utu.fi, Subject: Ideaalityypit ja erojen tiede
Olen yrittanyt koota itselleni jo kaytya keskustelua tunteiden historiasta. Jos aineiston printtaisi, se taitaisi olla jo mel- kein sata sivua. Ainakin minusta nayttaa silta, etta keskustelu on kaantynyt lopulta olennaisimpaan - eli nakemyksiimme historian- tutkimuksesta. Eivatko ne nakemyserot, joita olemme yrittaneet muotoilla, oikeastaan palaudukin juuri yleisiin nakemyksiin.
Nyt kun ajattelen koko keskustelua, olemme koko ajan kasitelleet tiettyja katkoksia ja jatkuvuuksia, etsineet ja kyseenalaista- neet taitekohtia. Missa mielessa jako esimoderniin ja moderniin jasentaa tunteiden historiaa? Onko perusteltua nahda affektit ja emootiot jonkinlaisina historiallisina epookkikasitteina? Missa ovat affektiopin rajat?
Jukka kirjoitti muutama paiva sitten:
> Jos historia kasitetaan erojen tekemisen taiteeksi, silloin
> noita eroja on etsittava ja selvasti esiin tuotava.
Jukka on oikeassa, silla viime kadessa juuri erottelujen tekemisesta historiantutkimuksessa--niin kuin kaikessa tutki- muksessa ja tietamisessa--on kyse. Olisi kuitenkin liian suoraviivaista nahda historiantutkimus vain erojen taiteena, silla samanaikaisesti se on myos samuuksien eksplikointia, vaistamatta. Timo metaforisoi historiaa viittaamalla koyden erivarisiin saikeisiin. Saikeiden erottelu on olennaista, mutta yhta tarkeaa on, onko koytta ylipaataan olemassa, onko jatkuvuutta--ja missa mielessa.
Olen nakevinani Jukan ja Heikin nakemykset hyvin saman- tapaisina, tietylla tavalla eroja ylikorostavina. Jukka jatkaa:
> On myos olemassa sellaista historiankirjoitusta, jossa
> vaitteita ja tuloksia vesitetaan siina samassa hengenvedossa
> kun ne on saatu muotoiltua.
Tassa on kyse myos kerronnallisista tavoitteista. Itse kannatan "vesittamista", jos se tarkoittaa keskustelullista otetta, tietynlaista ristiriitaisuuden ja moninaisuuden avointa esiintuomista.
> Minusta kahden eri nakokulman (kasitteen,
> ongelman, ajattelijan etc.) ristiriitaisuutta tulisi
> aluksi puhtaaksiviljella niin pitkalle kuin se on tutkijan
> etiikan huomioonottaen mahdollista. Tama on eraanlainen
> heuristinen temppu
Tata en aivan ymmarra. Kuinka kahden nakokulman valista eroa voisi puhtaaksiviljella, jos tutkijan tiedossa on aineistoa, joka kyseenalaistaa voimakkaan polarisaation? Eiko tama "heuristinen temppu" johda juuri ristiriitaisuu- den ylikorostamiseen, koska "puhtaaksiviljely" tietoisesti vaimentaa sivuaanet? Miksi emme voisi lahtea avoimesti siita, etta ristiriidat ovat aina ristiriitoja vain tietysta nakokulmasta? Myos tallainen suhteellistaminen vie eteenpain, avaa uusia kysymyksia.
Heikki jatkoi Jukan ajatusta liittamalla sen Weberin ideaali- tyyppeihin:
> Kasittaakseni Jukan vaatimus tietyntyyppisesta
> puhtaaksiviljelemisesta tiivistaa sen erityisen tavan, jolla
> historiallisesti muodostetaan kasitteita. Ei kai ole
> sattuma, etta se lahes vaajaamatta tuo mieleen Max Weberin
> ajatuksen ideaalityypeista: historia on tietyn
> tutkimusajankohdan voimakasta idealisaatioita. Mutta se
> nayttaa olevan myos jotain muuta. Historia on minunkin
> mielestani erojen tiedetta ja erityisesti ajallisten erojen.
> Kasitteen muodostuksessa se tarkoittaisi keskeisten
> organisoivien kasitteiden rajojen maarittelya, niiden
> ajallisen patevyysalueen maarittelya.
En jaksa uskoa, etta voimakas, esimerkiksi yhden avaintekstin pohjalta tapahtuva idealisaatio olisi mikaan patenttiratkaisu tai etta voisimme nain tavoittaa jonkin keskeisen kasitteen "ajallisen patevyysalueen". Historiantutkimus on ajallisten erojen ja jatkuvuuksien tiedetta, mutta se on muutakin. En usko, etta on mitaan sellaista ajallista patevyysaluetta, joka voisi toimia ehdottomasti (kuin korkeintaan idealisaation tasolla). Eiko pitaisi ajatella, etta on useita ajallisia tasoja tai rytmeja, jotka sitovat ajallisten erojen tarkastelun aina myos esimerkiksi sosiaalisten tai etnisten erojen tarkasteluun? Eiko ole vaarana, etta tietyn tekstikorpuksen pohjalta tapahtuva "voimakas idealisaatio" ehkaisee meita nakemasta tata rytmiikkaa ja etta pidamme tietyn aineiston kasitteellista analyysia ajalliselta patevyysalueeltaan laajempana kuin se oikeastaan onkaan? Minusta tuntuu, etta tassa suhteessa nakemyksemme ovat aika erilaisia.
> Jonkinlaisena ohjelmanjulistuksena tasta voitaisiin sanoa,
> etta historian ohjelmaan ei voi kuulua modernin
> sosiaalitieteen, kulttuuritieteen, elokuvatieteen,
> semiotiikan
> tai struktuurianalyysin apinoiminen tai edes alamainen
> soveltaminen vaan erityisesti niiden kritisoiminen
> maarittelemalla niiden kulloistenkin keskeisten kasitteiden
> patevyysalueet. Historia on rajatiede.
Tama ohjelmanjulistus on voimakkaasti muotoiltu; mukaan olisi voinut listata viela weberilaisten ideaalityyppien soveltamisen. Historiantutkimuksella ei ole ohjelmaa, onneksi. Tassa idealisoit nyt historiantutkimusta, voimakkaasti, ja peruspolarisaatio kulkee 'aidon historian' ja muiden tieteiden apinoimisen valilla! Todellisuudessa rajat ovat onneksi hamartyneet, ja mielestani hyvaa historiantutkimusta voivat tehda niin sosiaali- kuin elokuvatieteilijatkin. Viime aikoina lukemissani elokuvatutkimuksissa on kritisoitu itse asiassa paljon enemman keskeisten kasitteiden patevyysaluetta kuin lukemissani historiateoksissa!
Terv. Hannu