Date: Wed, 3 Aug 1994 15:49:52 +0300 From: Jukka Tapani Sarjala <juksar@utu.fi> To: akoivu@utu.fi, aollila@utu.fi, hansalmi@utu.fi, Subject: Re: Ideaalityypit ja erojen tiede
On Wed, 3 Aug 1994 21:23:40 +0300, Hannu Salmi wrote:
> Olisi kuitenkin liian
> suoraviivaista nahda historiantutkimus vain erojen taiteena,
> silla samanaikaisesti se on myos samuuksien eksplikointia,
> vaistamatta.
> Olen nakevinani Jukan ja Heikin nakemykset hyvin saman-
> tapaisina, tietylla tavalla eroja ylikorostavina.
Enpä tiedä tuosta ylikorostamisesta. Meillä kaikilla on taipumus nähdä asioissa ja ilmiöissä jatkuvuutta ilman mitään problematisointia. Se voi johtua esim. siitä, että jatkuvuuksien turvin voimme paremmin ja turvallisemmin orientoitua omassa elämässämme. Jatkuvuudet eivät mielestäni tarvitse mitään erityistä perustelua ja huolenpitoa historiantutkimuksessa. Ne näkyvät väistämättä - kuten itsekin sanoit - kaikessa historiankirjoituksessa. Sen sijaan erojen teko on paljon vaikeampaa. En tarkoita nyt pinnallisia yleistyksiä tyyliin "keskiaika varmasti erosi monessa suhteessa meidän ajastamme". Erojen teko merkitsee noiden erojen täsmällistä kuvausta eikä vain oman avuttomuutemme ilmaisua menneisyyden outouden edessä. Tämän tyyppinen tehtävä on luultavasti ihmistieteiden vaikeimpia ja väitän, ettei siitä ole turkulaisissa historioitsijapiireissä vielä nähty kuin ohimeneviä vilahduksia. Erottelepa 'affekti' ja 'tunne'. Helposti voi sanoa, että affekti oli jotakin mekanistista tai passiivista, tunne taas spontaania ja välitöntä - ja pieleen menee että ropisee. Jos tuon sijasta ryhdymme tarkastelemaan, mitä "mekanistisuudella", "passiivisuudella" tai "spontaanisuudella" on kulloinkin tarkoitettu, vasta silloin voimme luoda lupaavat lähtökohdat erojen tekemiselle historiassa.
Jatkuvuus lienee jonkinlainen kognitiivinen universalia (nyky?)ihmisen päässä. Aivan peittelemättömällä ja puhtaalla tavalla se ilmenee minun kokemukseni mukaan ihmisillä, jotka eivät ole koskaan tulleet elämässään problematisoineeksi joko omaa viettirakennettaan tai ajamiaan aatteita ja ideoita. Olen kuullut, miten kapitalismia on legitimoitu viittaamalla siihen, että ihminen on aina ollut itsekäs, miten jo muinaiset egyptiläiset olisivat halunneet omistaa kaikenlaista, jos vain heillä olisi ollut siihen mahdollisuus etc. Olen kuullut, miten miehen ja naisen välisiä roolieroja on pyritty oikeuttamaan viittamalla ikuisiin biologisiin lainalaisuuksiin etc. Näin jatkuvuuden kognitiivinen universalia toimii meidän tietoisuudessamme. Sitä ei historiantutkimuksessa tarvitse perustella yhtään sen enempää kuin painovoimalain olemassaoloa luonnontieteissä.
> Eiko pitaisi ajatella, etta on useita ajallisia tasoja
> tai rytmeja, jotka sitovat ajallisten erojen tarkastelun
> aina myos esimerkiksi sosiaalisten tai etnisten erojen
> tarkasteluun?
Pitäisi. Tässä näkyy tuo erojen tekemisen vaatimus toisella tapaa kuin yllä kirjoittamassani saarnassa. Tämä tietysti vielä mutkistaa historiantutkijan työtehtäviä.
Lopuksi Hannu hämmästelee Heikin esittämiä moraalisia maksiimeja. Oikeassa Hannu on siinä, että esimerkiksi elokuvatutkimus on osannut kyseenalaistaa monia taiteentutkimuksen idealisaatioita ja normeja. Olemme luojan kiitos päässeet (kaiketi lopullisesti) eroon siitä historiantutkimuksen identiteetinrakennustavasta, jota Turussakin eräät vanhemman polven edustajat koettivat ajaa aiemmin. Se tarkoitti vaatimusta, että historia on jätettävä historioitsijoille, jotka voisivat sitten halveksua esim. taiteentutkijoiden yksipuolisuutta ja heidän tarkastelunäkökulmansa "kontekstittomuutta". On vain oltava kiitollisia siitä, että elokuvatutkimus kykeni Turussakin pitämään silmänsä auki ja kieltäytymään tuollaisesta kylmän sodan asetelmasta.
Siinä Hannu taas tulkitsee Heikin sanoja väärin, että hän kritisoi puheenvuoroa idealisoinnista. Heikin huomautus on edelleen ajankohtainen. Olisi joskus jännittävää kuulla erilaisia käsityksiä siitä, miten historioitsijat lukevat kulttuurintutkimuksen, semiotiikan tai juuri elokuvatieteen saavutuksia. Olen nimittäin joskus aiemmin ollut havaitsevinani asennetta, jonka mukaan historioitsijat voivat perehtyä noiden tieteenalojen tarkastelemiin tutkimusobjekteihin saadakseen tietää, mitä se elokuva, musiikki, kirjallisuus tai populaarikulttuuri "oikein on". Sen jälkeen historioitsija sitten sijoittaa tuon objektin historialliseen kontekstiinsa. Sokea piste löytyy silloin historioitsijan omasta silmästä. Hän ei ehkä ole tullut pohtineeksi niitä käsitteellisiä ja muita reunaehtoja, jotka ovat noilla muilla tieteenaloilla määritelleet, minkälainen olio kunkin alan tutkimusobjekti on oikein olevinaan. Hakiessaan virikkeitä tuollainen historioitsija saattaa ottaa tosissaan esim. nk. kulttuurintutkimuksen käsitteistöä. Minulla on arkistokoteloissa vieläkin sellaisia vanhoja historian seminaaripapereita, joissa keskeiset käsitteet ja lähtökohdat tipahtavat kuin taivaasta, vailla historiallista työstämistä. Mistä ne ovat tipahtaneet? Katsokaa semiotiikan, elokuvatieteen, kulttuurintutkimuksen, kirjallisuustieteen, musiikkitieteen tai vaikkapa sosiologian oppikirjoja ja monografioita.
Jukka S.