Date: Wed, 27 Jul 1994 12:14:33 +0300 From: Timo Ala-Vähälä <talavaha@kruuna.hut.fi> To: Jukka Tapani Sarjala <juksar@utu.fi> Subject: Re: Affektit, tunteet ja niiden tutkiminen
On Wed, 27 Jul 1994, Jukka Tapani Sarjala wrote:
> Mikä sai minut aiemmin puhumaan katkoksista keskiaikaan
> päin, johtui lähinnä seuraavasta tekstikatkelmasta:
>
> "...vanhan ajan ihmiset ovat silti esittäneet asiasta niin
> vähän ja enimmäkseen niin epäiltäviä mielipiteitä, etten
> katso voivani päästä lähelle totuutta muuten kuin
> poikkeamalla heidän kulkemaltaan tieltä. Minun on siis
> kirjoitettava ikään kuin käsittelisin asiaa, jota kukaan ei
> ole ennen minua kosketellut." (Descartes: Les passions de
> l'ame, 1649)
Jos aikoo vetaa yleistyksia 1600-luvun ajattelusta, niin Descartesin suhteen on oltava hyvin varovainen. Ensinnakin han irtautuu skolastikkojen esitystavasta ja tekee muutenkin pesaeroa aiempaan, kuten ylla oleva sitaattikin osoittaa. Toisaalta hanen ajatuksensa eivat aina ole niin uusia kuin han itse antaa ymmartaa, tai mita filosofian historian yleisesityksissa vaitetaan.
Lisaksi on muistettava, etta Descartes oli vain yksi ajattelija monien joukossa. Hanen dominoiva asemansa on ilmeisesti nakoharhaa, joka johtuu siita, etta hanen teoksensa ovat helppolukuisia, ja aatehistorian harrastajien on niihin helppo perehtya. Descartesin ajatuksia esittivat muutkin ja toisaalta filosofit kasittelivat asioita muustakin nakokulmasta kuin siita, minka D:n teokset valittavat. Hyva esimerkki on ehka Leibniz, joka toisaalta tutkeutui myohaisskolastiikkaan, toisaalta kommentoi ja kritikoi Descartesin ajatuksia.
Myos Hobbes vaikuttaa kiinnostavalta. Leibnizin lailla han tukeutuu myohaisskolastiikan kasitejarjestelmaan, vaikkei esim. Aristoteleen teoraa sielusta enaa seuraakaan. Samalla han ottaa toiseksi tukijalakseen galileilaisen kasityksen kappaleiden liikkeista.
En itse pida 1500- ja 1600-lukuja niinkaan katkoksena, saumakohtana kahden rakennuspalikan valilla, vaan pikemminkin sellaisena liitoksena, jossa kaksi eri varista koytta on punottu yhteen. Valkoinen koysi ei lopu kuin veitsella leikaten, vaan valkoisten saikeiden maara vahenee asteittain havitakseen vahitellen kokonaan. Vastaavasti aluksi erotamme vain muutaman punaisen saikeen, kunnes vahitellen koko koysi muuttuu punaiseksi.
Tahankin ajatukseen liittyy eras ongelma. Skolastiikan kausi oli melko lyhyt 200-300 vuotta, taitekohta on miltei yhta pitka, sita seurannut moderni aika ei ole naita pitempi. Voimme puristaa taitekohdan
tiiviimmaksi, jos otamme vertailtaviksi kaksi opinuttta, jotka ovat ajallisesti toisiaan lahella, mutta toinen edustaa uutta, toinen vanhaa. Siten vanhan ja uuden taite voisi kulkea esimerkiksi Suarezin ja Descartesin valilla. Talla tavoin lukijaa kuitenkin hamataan. Vaikka Suarez tukeutuu menneeseen yhta vahvasti kuin Descartes siita irtautuu, ei voi vaittaa, etta Suarez olisi modernin ajattelun kannalta yhdentekeva, ja Descartes puolestaan olisi taysin irtautunut skolastiikan perinteesta.
Jos halutaan etsia taitekohtia eurooplaisen ajattelun historiassa, niin itse sijoittaisin sellaisen 1200-luvun alun tienoille, ajalle jolloin yliopistolaitos syntyi, ja opillinen harrastus siirtyi luostarien ulkopuolelle. Tamakin voi olla nakoharhaa, silla en tunne aikaa antiikin ja 1200-luvun valilta juuri lainkaan. Silti uskaltaisin vaittaa, etta 1300-luvun oppineet olivat paljon lahempana 1600-lukua kuin vuotta 1000.
terv. Timo