Date: Tue, 5 Jul 1994 12:20:48 +0300 From: Jukka Tapani Sarjala <juksar@utu.fi> To: akoivu@utu.fi, aollila@utu.fi, hansalmi@utu.fi, Subject: Re: Autonominen tunne?
Hannu on tunnehistorian problematisoinneissaan oletettavasti tukeutunut Anne Vincent-Buffaultin teokseen "The History of Tears", jota useimmat historiaverkkolaiset tuskin ovat lukeneet enkä minäkään ole vielä ehtinyt aloittaa. Heti aluksi on todettava, että kategorinen jako esimoderneihin affekteihin ja modernille ajalle ominaisiin autonomisiin tunteisiin on enemmän kuin vaarallinen kuten Hannukin antaa ymmärtää.
Mitä "autonomisuudella" kulloinkin tarkoitetaan? Affektitkin olivat siinä mielessä autonomisia, että niiden representaatiota varten oli kehitetty/kehittynyt monimutkainen merkkijärjestelmä, jota ei voitu palauttaa jonkin vielä fundamentaalisemman koodiston alaisuuteen. (Jotkut kenties ovat sitä mieltä, että retoriikka oli vielä fundamentaalisempi.) Tunteiden autonomisuudella tarkoitin Austenin romaanin yhteydessä mahdollisuutta keskittyä niihin jatkuvasti, ilman olennaisia taukoja päivien ajaksi. Kun affektit on ymmärretty sielun häiriötiloiksi, tilapäisiksi mielenkuohuiksi, piinalliseksi mielentilojen nopeaksi vaihteluksi tietystä mentaalisesta dispositiosta toiseen, tunnetta on luonnehtinut sen pysyvyys ja jatkuvuus. Useat klassismin ja varhaisromantiikan edustajat kauhistelivat barokin ajan ihmisen "luonteettomuutta". He tulkitsivat affektien valtaan taipuvaisen ihmisen jollakin tavoin moraalittomaksi. Kun siis Marianne vetäytyy Austenin romaanissa yksinäisyyteen (tai vaikka hän olisi seurassakin läsnä, mutta ajatuksiltaan poissaolevana), hän viihtyy tunteidensa seurassa, uppoaa niihin, hekumoi niiden parissa -- olivat ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä tunteita. Hänessä niin sanotusti kytee "tunteen palo". Tuo tunne on jotakin sellaista, joka ei saa representaatiota ollenkaan. Tämän tästä Marianne tietysti itkee, huokailee, valittaa ruokahaluttomuuttaan jne, mutta yhtä paljon hän vain keskittyy itseensä ja tunteisiinsa vailla minkäänlaisia ilmaisuja. Hän keskittyy ankarasti, sillä se, mitä hän tavoittelee, on ainoastaan tunnettavissa, ei ilmaistavissa. Tarkoitin tätä, kun puhuin tunteiden autonomisuudesta.
Aivan oma kysymyksensä on, onko tuollainen tunnedynamiikka sitten leimallisesti modernia vai kuuluuko se olennaisesti myös esimoderniin aikaan. On huomattava, että Mariannen käytös (kuten aiemmin totesin) näyttää joissakin suhteissa viittaavan myös affektien representaatioon. Lisäksi Austenin kuvaamassa ja analysoimassa keskisäätymiljöössä kehittyi paljon sellaisia sosiaalisia tilanteita, joissa ihmisten väliset jännitteet ilmenivät affekteille ominaisella tavalla äkillisinä mentaalisten dispositioiden vaihtumisena (tyyliin: sympatiasta yht'äkkiä antipatiaan, levottomasta epätietoisuudesta täyteen rakkauteen).
Hannun tekemä vertailu Boccaccion Fiammettaan on osuva. En osaa sanoa, onko affektikulttuuri nykyajassa elävä jäänne ja onko romantikkojen Gefuhl syntynyt vasta Goethen elinaikana. Niin ikään affekteista ja tunteista puhuessa pitäisi ottaa huomioon sekä niiden sukupuolispesifisyys - joka on sosiaalisesti tuotettu - että niiden säätyspesifisyys. Austenin romaanin esittämällä tunne-elämällä saattoi olla pitkä perinne, mutta ehkä vasta kirjailijan etevyyden ansiosta se nousi romaanikirjallisuuteen ja laajemman huomion kohteeksi 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Tämä tältä erää.
Jukka S.