Date: Thu, 30 Jun 1994 08:29:20 +0300 From: Hannu Salmi <hansalmi@utu.fi> To: Historiaverkko <akoivu@utu.fi>, aollila@utu.fi, Subject: Re: Tunteiden historiasta
On Tue, 28 Jun 1994, heikki emil lempa wrote:
> Ehdotan tunteen maaritelmaksi seuraavaa - vaikka Timo
> varmasti on eri mielta: se on sisainen, henkilokohtainen ja
> intiimi kokemus siita, etta olemme autonomisia suhteessa
> sosiaaliseen ymparistoomme. Kokijoita voi olla yksi tai
> useita, mutta aina han tai he kasitta/vat olevansa itse
> oman tunnekokemuksensa lahteita. Vaitan, etta tama
> maarittely on olennaisesti "teoreettinen keksinto", joka on
> iskostettu moderniin kokemukseen 1800-luvun kuluessa -
> varsinkin eurooppalaisessa maailmassa, mutta myos esim.
> Japanissa.
Luin jokin aika sitten iltalukemisena Giovanni Boccaccion 1340-luvulla kirjoittaman rakkausromaanin Fiammetta, jota pidetaan ensimmaisena psykologisena romaanina. Siina ulkoinen maailma oli taydellisesti sulkeistettu tarkastelun ulkopuolelle. Luin sita sekavin tuntein, koska sita oli vaikea sijoittaa omaan lukukartastoon (mika on tietysti hyva). Heraa kuitenkin epailys: oliko ajatus tunteiden autonomisuudesta 1800-luvun tuote vai loytyisiko sille pidempi menneisyys? Jotenkin vierastan jyrkkaa epookkijaottelua (1800-luku, eurooppalainen maailma). Voitaisiinko kasitteen historiasta loytaa sosiaalista tai jopa maantieteellista jakautuneisuutta ja eriaikaisuutta?
Toisaalta taas totesit itsekin, etta affektit ovat elaneet "jaanteina" tahan paivaan asti. Mutta ovatko ne vain jaanteita? Oliko ajatus "tunteiden autonomisuudesta" vain "teoreettinen keksinto"? Milla tasolla sen "iskostuneisuus eurooppalaiseen maailmaan" oikein oli ja on?
> Hannun maininta teatterin ja elokuvan affektikulttuurista on
> varsin kiinnostava.
Tein muuten kirjeessa pienen fiban. Francois Delsarten oppikirja, jota esim. amerikkalaiset pitivat esikuvanaan on 1800-luvulta,
ilmestyi 1880-luvulla, vaikka sen elekieli palautuu edelliselle vuosisadalle. 1700-luvun vaikutusvaltaisimpia nayttelemisoppaita sen sijaan olivat Francesco Riccobonin L'Art du Théatre (1750), Rémond de Sainte-Albinen Le Comédien (1747) ja Claude-Joseph Dorat'n La Déclamation théatrale (1771).
Teatterihistorioissa todetaan usein, etta nayttelemisessa kaytetyt eleet ja liikkeet palautuvat ainakin osaksi retoriikan perinteeseen. Englantilaisen Butlerin julkaisemassa Chironomiassa (1640) on kuvia retoorisista liikkeista, joita ilmeisesti kaytettiin myos teatterilavalla Shakespearen aikaan.
Alan kirjallisuudessa korostetaan usein myos kaytannon olosuhteita selkean elekielen ja mimiikan perusteluna. 1600-luvun teatterissa valaistus oli niin heikkoa, etta nayttelijat joutuivat seisomaan aivan rampin tuntumassa. Eras aikalaislahde toteaa, etta kun nayttelija haipyi kolme metria rampista poispain, han katosi yleison nakyvista. Viela Goethe totesi vuonna 1803, etta hyva nayttelija kaantaa aina kasvonsa selkeasti yleisoon pain, eika koskaan paljasta profiiliaan, selasta puhumattakaan!
> Mitenka muuten sellaisen tieteenalan kuin semiotiikan synty
> mahtaa liittya affektikulttuuriin, ainakin mainittu
> Barthesin Mytologiat teoksen analyysi (vaikkakin
> "esisemioottinen") nayttaa tarjoavan tahan tulkintaan
> aineksia.
Tulee viela mieleen semiootikoista A.J. Greimas, joka julkaisi pari vuotta sitten kirjan tunteista: Semiotique des passions: des etats de choses aux etats d'ame. Paris 1991. Semiotics of Passions: from states of affairs to states of feeling. Minneapolis: Univ. of Minneapolis Press 1993.
Hannu