Date: Tue, 28 Jun 1994 17:54:13 +0300 From: heikki emil lempa <helempa@midway.uchicago.edu> To: Historiaverkko <Akoivu@utu.fi>, Aollila@utu.fi, Subject: Re: Affekteista & ilmaisusta
On Tue, 28 Jun 1994, Jukka Tapani Sarjala wrote:
> On Tue, 28 Jun 1994 06:30:30 +0300, Hannu Salmi wrote:
>
>
> > Mielenkiintoista on minusta viela se, etta Kemppisen
> > referoimat tutkijat ovat keskittyneet esimoderneihin
> > kohteisiin, mutta kysymysta affekteista
> > he eivat - jostakin syysta - eksplikoi.
>
> Tämä johtuu luultavasti siitä, että K:n referoimat
> annalistit pyrkivät esitietoisen puolelle, ts. kulttuuriin
> eivätkä siksi halua hämääntyä tutkimansa aikakauden
> tietoisista ajatussisällöistä, joihin affektiteoriakin kuu-
> luu. Annalistit ovat etsineet nähdäkseni samaa kuin
> Ginzburg: ilmaisuja, joita ei ole koodattu mihinkään (vrt.
> Ginzburgin johtolankamenetelmä).
Jukka: voisitko tarkemmin selittaa, mita tarkoitat erottelulla
ilmaistuihin affekteihin ja koettuihin tunteisiin. Se nayttaa luuraavan taman annalistikommenttisi takana.
> Totta. Mutta...mihin sitten tarvitaan elokuvaa? Voimme
> analysoida tunteita vaikka kuinka paljon eikä siinä mitään,
> kertoohan se siitä ajasta ja kult-
> tuurista, jossa kulloinkin kyseessä olevat ihmiset elivät.
> Se on osa kulttuurihistoriaa. Mutta jos tutkitaan elokuvan
> reseptiohistoriaa, noiden tunteiden "elokuvallisuuden",
> niiden todeksi tuleminen katsomis- ja kuulemiskokemuksessa
> edellyttää aina jonkin partikulaarisen elokuvan
> tarkastelua. Ei ole olemassa elokuvakokemusta "yleensä" -
> kuten ei voida kuvitella kissaa "yleensä": kuvitelma on aina
> jokin tietty kissa, reseptio on aina jonkin tietyn elokuvan
> ehdollistama. Niin, tässä se on meidän näkökulmiemme ero.
> Sinä lähdet siitä, että tutkitaan elokuvan reseption yleistä
> kulttuurihistoriaa (Litzen: "tavoiksi muotoutuneet reaktiot"
> jne.), esimerkiksi nk. leffakulttuuria tai sitten vaikkapa
> kotonakatselun historiaa. Minä taas lähden siitä,
> että jokainen elokuva on jollakin erityisellä tavalla
> merkityksellinen, ts. reseption tutkimus edellyttää aina sen
> tutkimista, mitä koetaan/katsotaan/kuullaan.
Varmasti meidan moderni taidekokemuksen kulttuuri liittyy siihen uuteen havaintoon, etta toisten ihmisten paissa ja miksei ruumiissa tapahtuu jotain meille salattua, josta saamme tietoa vain aavistamalla. Mutta paatella meidan omasta elokuvallisesta aavistuksestamme (siis siita, mita ohjaaja oikein tarkoitti) muiden katsojien aavistus ei ole adekvaattia. Jos kuitenkin haluamme tietaa siita jotain, niin eiko silloin mm. vilkaisu yleiseen affektikulttuuriin tarjoaisi oivallusta siita horisontista, missa kunkin erityisen elokuvan merkitysta (reseptiota) voidaan tutkia. Hannun maininta teatteri-ilmeiden kaanonin jatkuvuudesta elokuvassa tekisi taman lahestymistavan varsin uskottavaksi. Elokuvassahan jos missa jyllaa banaalin estetiikka.
Heikki