Date: Mon, 27 Jun 1994 10:33:35 +0300 From: Timo Ala-Vähälä <talavaha@kruuna.hut.fi> To: heikki emil lempa <helempa@midway.uchicago.edu> Subject: Re: Tunteiden historiasta
On Thu, 23 Jun 1994, heikki emil lempa wrote:
> Itse asiassa teoksessa "De Motu" Aristoteles kayttaa - mm.
> Martha Nussbaumin mielesta - yleiskasitteena juuri viettia
> tai paremminkin liikkeelle panevaa voimaa (Trieb saksaksi),
> jonka (patologisoituneita) alamuotoja ovat halut ja affektit
> (pathee), joista jalkimmaisten erityispiirre on niiden
> jarjenvastaisuus. Kyse on siis vietin astevaihtelusta.
> Stoalaisilla oli hieman samanlainen kasitys, joskin
> heidan kaytannon johtopaatoksensa olivat paljon jyrkempia
> kuin realistisen "tunneihmisen" Aristoteleen.
Tassa tormaamme ongelmaan, johon olen jo muutaman kerran viitannut. Emme voi yhden teoksen pohjalta paatella, miten Aristoteles jonkin kasitteen maaritteli. Han saattoi De motu-teoksessaan maaritellaa paatoksen talla tavalla, mutta Nikomakhoksen etiikassa maaritelma oli olennaisesti toisen lainen. Aristoteles puhuu paatoksesta ainakin Nikomakhoksen etiikassa, metafysiikassa ja ilmeisesti myos teoksessaan kategorioista. Pelkan "De motu-teoksen" perusteella et voi esittaa mitaan kestavaa vaitetta Aristoteleen kannassa. (Muuten, kiitos vinkista, en ole aiemmi tuohon teokseen houmiota kiinnittanyt.)
> Paapointtini oli tama:
> 1. Aristoteleen tunteen kasite oli olennaisesti
> "liikunnallinen".
> 2. Tunne ei ollut mikaan "mielen" kokemus vaan ihmisen koko
> habituksen (sielullisen ruumiin) ominaisuus.
Aristoteles sanoo Nikomakhoksen etiikassaan nimenomaan, etta tunne ei ole habitus. Tunne ei ole myoskaan habituksen ominaisuus. Habitus voi olla laadultaan joko hyve tai pahe, mutta habitusta ei voine jaotellaa tunteiksi, silla habitus on vakiintunut piirre, ei reaktio, kuten tunne.
> 3. Tama olennaisesti eroaa meidan modernista tunteen
> kasitteesta, joka viittaa tietynlaiseen jopa katkettyyn
> sielulliseen ja intiimiin kokemukseen.
Kasittaakseni Aristoteles ainakin Nikomakhoksen etiikassa
tarkoitti
tunteella nimenomaan sielullista kokemusta. Ihmisen habitukset
maarasivat
sen, miten nuo tunteet ilmenivat.
> Tasta nayttaa seuraavan asioita, jotka historiallisesti ja
> kulttuurisesti ovat varsin mielenkiintoisia:
> 1. Vanhassa maailmassa, joka kai pitkalti seurasi
> aristotelis-stoalaista tunnekarttaa, tunne oli eraassa
> mielessa olemassa vasta kun se nakyi ruumiin pinnalla,
> kasvojen ilmeena, asentona jne. Voitaisiin sanoa, etta
> tunne liittyi ihmisen sosiaaliseen habitukseen. Jos haluamme
> teravoittaa tata havaintoa, niin oivan vertailukohdan
> tarjoaa japanilainen esimoderni yhteiskunta, ns.
> Tokugawa-kausi. Sen ajan saaty-yhteiskunnassa ihmisen
> sosiaalinen mina ja henkilokohtainen mina olivat niin
> tiukasti sidoksissa, etta tietyt tunteet olivat sallittuja
> vain tietyille yhteiskuntaluokille. Ei ole mitenkaan
> yllattavaa, etta eurooppalaisessa maailmassa varsinkin
> 1600-luvulta lahtien alkoi kehittya vastaavanlainen
> koodisto, mm. viha ja tulisuus tulivat aristokraattien
> tunteeksi; tylsamielisyys talonpoikien jne. Mika tassa
> maailmassa on kiehtovaa - ja epasuorasti meidan omaamme
> valaisevaa - on tunteiden sosiaalinen maaraytyneisyys: puku,
> ruumiin asento, kasvojen ilme, sosiaalinen asema,
> mielen tila kaikki muodostivat kokonaisuuden, jossa ihmisen
> sisainen ja ulkoinen maailma ei ollut siina mielessa
> erkaantunut kuin omamme.
Eikö tassa puhuta pikemminki kunki saadyn erityisesta
habituksesta, ei
tunteista. Kuten edella totesin, A katsoi, etta habitus
maarasi sen,
tunteet koemme eli reagoimme johonkin arsykkeeseen. Oletko
muuten
lukenut Descartesin kirjaa tunteista? Han kytkee toisiinsa
tunteen
ja kasvonilmeen. En tunne teosta tarkemmin, olen vain
silmaillyt sita.
> Toinen kiinnostava piirre tassa vanhan maailman
> tunnekartassa on sen...
> > Olennaista tassa on se, etta Aristoteles sanoo ihmisen
> > voivan jalostaa tunteintaan kehittamalla
> > luonteenpiirteitaan, eli habituksiaan.
> > Habitukset puolestaan ovat (ilmeisesti) ominaisuuksia,
> > joita ihminen voi kehittaa jarjen kauttoon perustuvien
> > valintojen avulla.
> En ole aivan varma, voidaanko habituksia kutsua
> luonteenpiirteiksi, ainakaan ne eivat ole synnynnaisia vaan
> totuttamisen, habituaation tuloksia, siis pikemminkin
> sosiaalisia dispositioita (Ethica Nichom. II.i.)
> Koska Aristoteles ei tehnyt tuota kartesiaanista
> sielu-ruumis -erottelua, voidaan sanoa, etta luonne oli niin
> ruumiiseen kuin "sieluunkiin" viittaava.
En itsekaan pida termia "luonteenpiirre" hyvana kaannoksena
termille
"haksis/habitus". Tata termia kuitenkin kaytetaan
Nikomakhoksen etiikan
suomalaisessa laitoksessa. Itse pitaisin parhaana vaihtoehtona
sita, etta
tukeuduttaisiin lainasanaan "habitus", jota skolastikot
kayttivat. En ole
vaittanut, etta habitukset olisivat synnynnaisia, vaan totesin
edella,
etta ne Aristoteleen mukaan kehityvat harjaannuksen myota.
Aristoteles antaa habituksesta useita maaritelmia, joissain yhteyksissa han korostaa sita, etta kyse on vakiintuneesta laadusta (kategoriat) toisaalla taas sita, etta habitus on laatu, jota voidaan kutsua hyvaksi tai pahaksi. Olen kirjoittanut gradua varten asiasta tyopaperin, mutta en ehka ota sita tekstiin mukaan, koska se menee melko kauas tyon varsinaisesta aiheesta.
Tama keskustelu alkaa olla aikaa sekavaa tekstia varsinkin sivullisen seurattavaksi, mutta en viela malttanut keskeyttaa.
Terv. Timo