Date: Thu, 23 Jun 1994 17:43:06 +0300 From: heikki emil lempa <helempa@midway.uchicago.edu> To: Timo Ala-Vähälä <talavaha@kruuna.hut.fi> Subject: Re: Tunteiden historiasta
On Thu, 23 Jun 1994, Timo Ala-Vähälä wrote:
> Kasittaakseni Heikki antaa liian yksiviivaisen kuvauksen
> Aristoteleen sanalle "pathos" antamista merkityksista.
> "Pathos" voi siis tarkoittaa voimakasta tunnetta, mutta
> tassakaan tapauksessa kyse ei ole vietista, tosin tallainen
> tunne voinee olla vietin aiheuttama. Siksi katson, etta
> Heikki yhdisti vietin ja tunteen liian suoraviivaisesti.
Itse asiassa teoksessa "De Motu" Aristoteles kayttaa - mm. Martha Nussbaumin mielsta - yleiskasitteena juuri viettia tai paremminkin liikkeelle panevaa voimaa (Trieb saksaksi), jonka (patologisoituneita) alamuotoja ovat halut ja affektit (pathee), joista jalkimmaisten erityispiirre on niiden jarjenvastaisuus. Kyse on siis vietin astevaihtelusta. Stoalaisilla oli hieman samanlainen kasitys, joskin heidan kaytannon johtopaatoksensa olivat paljon jyrkempia kuin
realistisen "tunneihmisen" Aristoteleen.
Paapointtini oli tama: 1. Aristoteleen tunteen kasite oli olennaisesti "liikunnallinen". 2. Tunne ei ollut mikaan "mielen" kokemus vaan ihmisen koko habituksen (sielullisen ruumiin) ominaisuus. 3. Tama olennaisesti eroaa meidan modernista tunteen kasitteesta, joka viittaa tietynlaiseen jopa katkettyyn sielulliseen ja intiimiin kokemukseen.
Tasta nayttaa seuraavan asioita, jotka historiallisesti ja kulttuurisesti ovat varsin mielenkiintoisia: 1. Vanhassa maailmassa, joka kai pitkalti seurasi aristotelis-stoalaista tunnekarttaa, tunne oli eraassa mielessa olemassa vasta kun se nakyi ruumiin pinnalla, kasvojen ilmeena, asentona jne. Voitaisiin sanoa, etta tunne liittyi ihmisen sosiaaliseen habitukseen. Jos haluamme teravoittaa tata havaintoa, niin oivan vertailukohdan tarjoaa japanilainen esimoderni yhteiskunta, ns. Tokugawa-kausi. Sen ajan saaty-yhteiskunnassa ihmisen sosiaalinen mina ja henkilokohtainen mina olivat niin tiukasti
sidoksissa, etta tietyt tunteet olivat sallittuja vain tietyille yhteiskuntaluokille. Ei ole mitenkaan yllattavaa, etta eurooppalaisessa maailmassa varsinkin 1600-luvulta lahtien alkoi kehittya vastaavanlainen koodisto, mm. viha ja tulisuus tulivat aristokraattien tunteeksi; tylsamielisyys talonpoikien jne. Mika tassa maailmassa on kiehtovaa - ja epasuorasti meidan omaamme valaisevaa - on tunteiden sosiaalinen maaraytyneisyys: puku, ruumiin asento, kasvojen ilme, sosiaalinen asema, mielen tila kaikki muodostivat kokonaisuuden, jossa ihmisen sisainen ja ulkoinen maailma ei ollut siina mielessa erkaantunut kuin omamme.
Toinen kiinnostava piirre tassa vanhan maailman tunnekartassa
on sen
kerrostuminen modernin maailman arkitietoisuuteen. Kaikki
tuntevat sielun
peilin (Turun Sanomien "psykologiapalstan") tai futismatsin
ilmaston.
Kuten mm. Roland Barth "Mytologiat"-kirjassaan oivasti osoitti
(varsinkin
ensimmaisessa, amerikkalaista wrestlingia analysoivassa
esseessa)
affekteilla on edelleenkin varsin tarkeita erilaisia
kayttomuotoja:
painijoiden tehtavahan on herattaa meissa - ei aitoja vaan -
oikeita
perustunteita, vihaa, toivoa, rakkautta, inhoa jne. Jukka taas
tietaa,
miten musiikin maailma vielakin elaa vahvasti affektien
estetiikkaa.
> Olennaista tassa on se, etta Aristoteles sanoo ihmisen
> voivan jalostaa tunteintaan kehittamalla
> luonteenpiirteitaan, eli habituksiaan.
> Habitukset puolestaan ovat (ilmeisesti) ominaisuuksia, joita
> ihminen voi kehittaa jarjen kauttoon perustuvien valintojen
> avulla.
En ole aivan varma, voidaanko habituksia kutsua luonteenpiirteiksi, ainakaan nei eivat ole synnynnaisia vaan totuttamisen, habituaation tuloksia, siis pikemminkin sosiaalisia dispositioita (Ethica Nichom. II.i.) Koska Aristoteles ei tehnyt tuota kartesiaanista sielu-ruumis -erottelua, voidaan sanoa, etta luonne oli niin ruumiiseen kuin "sieluunkiin" viittaava.
Heikki