Date: Tue, 28 Jun 1994 07:24:16 +0300 From: Hannu Salmi <hansalmi@utu.fi> To: Historiaverkko <akoivu@utu.fi>, aollila@utu.fi, Subject: Re: Tunteiden historiasta
On Thu, 23 Jun 1994, heikki emil lempa wrote:
> 1. Vanhassa maailmassa, joka kai pitkalti seurasi
> aristotelis-stoalaista tunnekarttaa, tunne oli eraassa
> mielessa olemassa vasta kun se nakyi ruumiin pinnalla,
> kasvojen ilmeena, asentona jne. Voitaisiin sanoa, etta
> tunne liittyi ihmisen sosiaaliseen habitukseen. Jos haluamme
> teravoittaa tata havaintoa, niin oivan vertailukohdan
> tarjoaa japanilainen esimoderni yhteiskunta, ns.
> Tokugawa-kausi. Sen ajan saaty-yhteiskunnassa ihmisen
> sosiaalinen mina ja henkilokohtainen mina olivat niin
> tiukasti sidoksissa, etta tietyt tunteet olivat sallittuja
> vain tietyille yhteiskuntaluokille. Ei ole mitenkaan
> yllattavaa, etta eurooppalaisessa
> maailmassa varsinkin 1600-luvulta lahtien alkoi kehittya
> vastaavanlainen koodisto, mm. viha ja tulisuus tulivat
> aristokraattien tunteeksi; tylsamielisyys talonpoikien jne.
Minusta tassa olisi jo tarpeen tarkemmin maaritella, mita tunteella oikein tarkoitetaan. Onko 'tunne' identtinen sosiaalisesti maaraytyneen koodin kanssa? Aristokraattien *luomassa* koodistossa talonpojat olivat tylsamielisia, mutta tunteiden ja affektien historian katsominen vain naiden *koodien lapi* ei ole minusta riittavaa.
Muuten: eiko Aristoteles tee Nikomakhoksen etiikassa eron tunteiden ja luonteenpiirteiden valilla?
> Mika tassa maailmassa on kiehtovaa - ja
> epasuorasti meidan omaamme valaisevaa - on tunteiden
> sosiaalinen maaraytyneisyys: puku, ruumiin asento, kasvojen
> ilme, sosiaalinen asema, mielen tila kaikki muodostivat
> kokonaisuuden, jossa ihmisen sisainen ja
> ulkoinen maailma ei ollut siina mielessa erkaantunut kuin
> omamme.
Juuri tasta syysta esimodernin maailman tutkiminen tuntuu
metodisesti
vaikealta. Sisainen ja ulkoinen, yksityinen ja julkinen
maailma eivat
olleet ainakaan samassa mielessa ja samalla tavalla
erkaantuneet
toisistaan kuin modernissa maailmassa. Eiko vaarana ole
silloin,
etta tulkitsemme sen mita itse pidamme 'julkisena' tai
'ulkoisena'
myos 'yksityisena' ja 'sisaisena'. Tarkoitan, etta eiko
nakokulmamme
ja kayttamamme aineisto ole vaarassa johtaa meidat katsomaan
asioita
"koodien" kautta, jolloin erityisyys jaa loytamatta.
> Toinen kiinnostava piirre tassa vanhan maailman
> tunnekartassa on sen kerrostuminen modernin maailman
> arkitietoisuuteen. Kaikki tuntevat sielun
> peilin (Turun Sanomien "psykologiapalstan") tai futismatsin
> ilmaston. Kuten mm. Roland Barthes "Mytologiat"-kirjassaan
> oivasti osoitti (varsinkin ensimmaisessa, amerikkalaista
> wrestlingia analysoivassa esseessa)
> affekteilla on edelleenkin varsin tarkeita erilaisia
> kayttomuotoja:
Tulee mieleen yksi alue, jossa esimoderni perinto jatkoi pitkaan eloaan eli teatteri. 1700-luvun nayttelemisoppaissa tietyt ilmeet ja liikkeet osoittivat tiettyja tunteita (pelko, suru, toivo, hammennys, jne.). Tama traditio jatkui lapi 1800-luvun, jolloin syntyi useita klassistista perintoa jatkavia nayttelemisoppaita, esim. Edmund Shaftesburyn Lessons in the Art of Acting (1889). Tassa kirjassa kuvataan esimerkiksi, millaiset liikkeet ja ilmeet sopivat tiettyihin Shakespeare-sitaatteihin. Nayttelemisoppaiden ja todellisen nayttelemisen valista suhdetta tutkittiinkin jo tuolloin. William Archer julkaisi kirjan Masks or Faces? A Study in the Psychology of Acting (1888). Acher pyrki selvittamaan, miten nayttelijat kokivat nayttelemansa tunteet ja toimiko naytteleminen todella saantojen pohjalta. Vuosisadan vaihteessa klassistinen perinto kuihtui teatterissa, mutta se jatkoi eloaan elokuvassa. Viela 20-luvun mykkaelokuvissakin tapaa klassistisia, Francois Delsartelta periytyivia ilmeita ja eleita.
Hannu