Date: Tue, 08 Nov 1994 14:37:07 +0200 (EET) From: Esa Itkonen <eitkonen@utu.fi> To: H-verkko@sara.cc.utu.fi Subject: Historiallinen totuus ja menneisyyden arvo
Länsimainen kielitiede on (suppeita asiantuntijapiirejä lukuunottamatta) sivuuttanut Intian ja Arabian kielitiedeperinteet varsin kepeästi. Tämä on väärin, sillä kielioppiteoriassa Intia on ollut vähintään 2'400 vuotta läntistä perinnettä PAREMPI (ja eräiden eksperttien mukaan se on sitä vieläkin). Arabia on puolestaan ollut etenkin synkronisen syntaksin alalla noin tuhatkunta vuotta läntistä perinnettä PAREMPI (mutta ei ole kylläkään ollut sitä enää muutamaan vuosikymmeneen). Olisi (tieteen-)historiallisen totuuden vastaista olla toteamatta tätä paremmuutta; ja sitä on mahdotonta todeta ilman (tieteellisen) paremmuuden käsitettä. Tarvitaan siis (tieteellisen) paremmuuden käsite. Eurosentriset henkilöt eivät ehkä pidä siitä, että ulkoeurooppalaisten kulttuurien saavutuksia käsitellään, mutta tämä on samantekevää.
Länsimainen kielitiede on suhtautunut omaankin historiaansa varsin kepeästi. Yleinen asenne on se, että nykyhetken saavutukset ovat niin valtavat, että niiden rinnalla menneisyydellä ei ole mitään tarjottavaa. Tämä näkemys on monessa suhteessa virheellinen. Esim. Apollonios Dyskoloksen syntaksi ja keskiajan loogis-lingvistinen tutkimus ovat paljon PAREMMAT kuin yleensä luullaan; usein ne ennakoivat varsin tarkoin esim. 1960-luvulla tehtyjä 'keksintöjä'; ja keskiaikaa seurasi laskukausi eli kausi, joka oli keskiaikaa HUONOMPI. Taas kerran historiallinen totuus vaatii, että tämä on todettava. Ja taas kerran pätee, että paremmuutta ei voi todeta ilman paremmuuden käsitettä. Henkilöt, jotka kieltävät arvottavan suhteen menneisyyteen, estävät Apolloniosta ja keskiajan teoreetikkoja saamasta koskaan oikeutta. Näillä henkilöillä saattaa olla monenlaisia käsityksiä siitä, mitä he ovat tekemässä, mutta todellisuudessa he kiistävät menneisyyden arvon.
Paremmuuden käsite tarvitaan siis puhuttaessa tieteen diakroniasta. Tämä on vain normaalia, sillä se tarvitaan myös puhuttaessa tieteen synkroniasta. Tiede on kilpailua (joskin se on tietysti paljon muutakin), ja kilpailu edellyttää paremmuuden käsitettä. Usein tieteen kompetitiivisuus kielletään, ja tiede esitetään harmoniseksi ja demokraattiseksi samaan-hiileen-puhaltamiseksi. Oman kokemukseni mukaan ne, jotka julkisissa esiintymisissäänn voimaiukkaimmin kieltävät tieteen kompetitiivisen luonteen, ovat juuri niitä kaikkein pahimpia pelureita. Toisin sanoen he eivät ainoastaan kilpaile, vaikka kieltävät kilpailevansa, vaan he myös kilpailevat kierosti, so. juonittelevat, kahmivat ja mustamaalaavat. Ei ole sinänsä yllättävää, että valhe ja vääryys viihtyvät yhdessä. Sitä vastoin sen, jolla on varaa myöntää tieteen kompetitiivisuus, voisi kuvitella pystyvän kilpailemaan reilusti. Varmaahan sekään ei tietenkään ole.
Kielitieteen ('maailman'-)historiassa ei ole sijaa relativismille. (Huomattakoon, että Kiina ei kehittänyt 'vasta-kielitiedettä'; se ei vain - Intiasta saatuja vaikutteita ja sanakirjatyötä lukuunottamatta - kehittänyt kielitiedettä. Tämä implikoi mm., että Foucault'n näkemys länsimaisen kieltieteen historiasta on pelkkää roskaa (niin kuin se onkin). Kielitieteen tarjoamasta näköalapaikasta käsin voi rattoisasti ja sen kummemmin kantaa ottamatta seurata relativistien mellastelua muilla areenoilla.
Esa Itkonen