Date: Mon, 24 Oct 1994 13:54:28 +0200 (EET)
From: Timo Ala-V{h{l{ <talavaha@kruuna.hut.fi>
To: h-verkko@sara.cc.utu.fi
Subject: Re: esittaminen ja selittaminen
On Thu, 20 Oct 1994, heikki emil lempa wrote:
>
> On Thu, 20 Oct 1994, Timo Ala-V{h{l{ wrote:
>
> >
> >
> > On Tue, 18 Oct 1994, Esa Itkonen wrote:
> >
> > > Kysymys arvojärjestyksesta/paremmuudesta. Minusta yksi siihen miksi uuden
> > > ajan luonnontieteen historia puhuu niinkin paljon Newtonista on se, etta
> > > han oli niin hyva; han oli parempi kuin muut; han oli itse asiassa paras.
> > > Paremmuuden kasite on rakennettu tieteen sisaan; kuvitelkaa
> > > tieteenharjoittajaa, joka haluaisi olla ehdoin tahdoin huonompi kuin
> > > kaikki muut.
> >
> >
>
> > on tukeuduttava oman aikansa sivistyksen tasoon. Siksi aate- ja
> > oppihistoriallin ranking-lista laatiminen on aina voimakkaasti sidottu
> > siihen hetkeen, jolloin arvostelu laaditaan.
> >
>
> > muihin oppineisiin. Kriteereina voivat olla esim. ristiriidattomuus ja
> > kauneus.
> Perinteisesti oppihistoria on ollut klassisten tekstien arviointia ja
> analyysia (kuten sosiologia usein on klassisten teorioiden testaamista).
> Talloin kai paremmuusjarjestys on suhteellisen helppo ratkaista, koska
> tekstien maara on rajallinen. Mutta onko tama tyypillista
> ihmistieteellista tutkimusta? Eivatko esim. historioitsijat pyri avaamaan
> uusia kysymyksia, joita nama klassiset tekstit eivat valttamatta edes
> koskettele? Talloin sellaiset klassisuuden kriteerit kuin
> ristiriidattomuus (harmonia) tai kauneus eivat valttamatta riita
> paremmuusjarjestyksen luontiin.
On kai erotettava kaksi asiaa: tekstin kauneus ja harmonisuus, ja toisaalta sen arvo historian lahteena. Oletan, etta ns. klassiset tekstin ovat aina myos arvokkaita historiantutkimuksen lahteita. Sen lisaksi on kuitenkin joukko teksteja, joita ei voi hyvalla tahdollakaan kutsua kauniiksi tai harmonisiksi, mutta silti ne ovat arvokkaita historiantutkimuksen kannalta. Ne voivat olla jopa klassikoja suhteessa johonkin tutkimusperinteeseen. Niiden klassisuus ei kuitenkaan johdu niiden sisaisesta kauneudesta, vaan siita, etta ne ovat olennaisen tarkeita jonkin tutkimusidean kannalta.
Palaan viela lyhyesti kysymykseen siita, milla ehdoin historiantutkija voi panna menneen ajan teksteja paremmuusjarjestykseen. Kasittaakseni fyysikon ei tarvitse olla nero oppiakseen esim. integraalilaskentaa, kun se kerran on keksitty. Perassakulkijan osa on aina helpompi kuin tienraivaajan, ja perassakulkija voi osoittaa, mita virheita ja puutteita tienraivaajan tyohon sisaltyy. Tama onnistuu kuitenkin vain, jos tienraivaaja on tyonsa tehnyt. Sita ennen jalkiviisaat ovat avuttomia. Siksi historioitsijakin voi harrastaa aatehistoriaa, vaikkei han itsenaiseen filosifiseen tyohon pystyisikaan. Talla tavoin sivistynyt oppihistorioitsija voi myos jakaa tuntemaansa perinteeseen kuuluvia oppineita vuohiin ja lampaisiin.
Enta sitten tilanne, jossa oppihistorioitsija alkaa tutkia taysin outoa tekstia? Ainakin han joutuu opiskelemaan tuon perinteen perusajatukset aivan alusta pitaen. Oletan etta tassa tapauksessa ensimmainen tutkimustehtava on selvittaa, muten tuo outo teksti voidaan ylipaataan tulkita; mita avainkasitteita siina kaytetaan; mihin traditioihin se liittyy ja miten kirjoittaja jarjestelmansa paapiirteittain esittaa.
Pointtini on, etta tekstien asettaminen arvojarjestykseen voi olla historiantutkimukselle luontevasti kuuluva tehtava. Se ei kuintenkaan ole ensimmainen tehtava. Pikemminkin voisi sanoa, etta ranking-listojen laatiminen on mahdollista vasta, kun jotain perinetta on tutkittu riittavan perusteellisesti. Se ei voi siis olla ensimmainen tutkimustavoite. Pikemminkin se on tutkimuksen sivutuote.
Terv. Timo Ala-Vahala