Date: Mon, 10 Oct 1994 07:16:53 -0500 (CDT) From: heikki emil lempa <helempa@midway.uchicago.edu> To: H-verkko <H-VERKKO@sara.cc.utu.fi> Subject: Re: Historiankirjoitus ja Vihreet (fwd)
On Mon, 10 Oct 1994 HANRUONA@FIRIEN.BITNET wrote:
>
> Annen mukaan tutkijan on asetuttava suomalaisuuden myyttien ulkopuolelle,
> vapauduttava niistä analyyttisen järkensä avulla ja jos hän omassa
> ammatillisessa toiminnassaan jotenkin ilmentää niitä, kysymyksessä on "lapsus".
> Privaattielämässä hän voinee olla myyttien vallassa vai ulottuuko tiedon
> vapauttava valta myös yksityiselämään?
Olen taipuvainen ajattelemaan, etta eettisesti tietoisen tutkijan tulee nain ajatella. Hankalammaksi ongelma kuitenkin tulee, kun yritamme pohtia, miten tallainen "analyyttisen jarjen" kaytto on mahdollista.
Nahdakseni ne lukemattomat argumentit, joita on esitetty historiallisen (ja yleensa ihmistieteellisen) tiedon singularistisesta tai narrativistisesta luonteesta (aina uuskantilaisista, Walshiin, Dantoon ja Ankersmitiin), ovat vakuuttavasti osoittaneet, etta historia ei tuota eika jarjesta tietoaan universaalisen argumenttien muodossa. Tietenkaan kukaan historioitsija ei voi valtaa kayttamasta argumentteja, jotka ainakin implikoivat tietynlaisen universaalisuusvaatimuksen. Ongelman ydin kuitenkin on, etta historioitsija ei tuota universaaleja argumentteja (edes universaalihistoria ei ole tata) vaan pikemminkin konkreettisia kertomuksia. Intuitiivisesti kertomukset taas ovat jotain argumenttien vastakohtia. Ne syntyvat pikemminkin hammennyksesta tai kykenemattomyydestamme loytaa asioille mitaan yleista selitysta. Kun argumenttia "sitoo" yhteen jokin yleinen periaate (tai lakilause), niin kertomuksessa se on "vain" juoni. Ja juuri tama on ongelman ydin: juonelle ei ole olemassa mitaan yleista eksplikaatiota. Tietenkin voimme yrittaa skematisoida yleisia tarina- tai juonikaavoja, kuten esim. tuo aiemmin mainittu sankaritarina. Tata mm. Jorn Rusen lienee tarkoittanut vaatiessaa juonirakenteiden yleista eksplikointia historiatieteellisen tutkimuksen ja kirjoittamisen ehtona. Mutta juoniskeema ei ole mikaan yleistys. Ja lisaksi sellaisen kaytto on ainakin historiotsijan kannalta jopa outoa. Automaattisesti kysytaan (ainakin mielessa): miksi kerroit taman tarinan, joka on kerrottu jo niin monta kertaa. Kun analyyttinen jarki yrittaa palauttaa tiedon tuttuun, ts. yleiseen argumenttiin, niin historiallinen jarki yrittaa avata uuden mahdollisuuden ymmartaa hammentavia tapahtumia.
Kertomuksellisuuden vaistamattomyys ja yleisen eksplikaation valttamattomyys on historiallisen tiedon ongelma, josta ei paasta ulos kumpaakaan tieta: joko iloisesti "kertomuksellistamalla" kaiken kognitiivisen toiminnan tai vain yleisesti ja abstraktisti vaatimalla yleisten argumenttien kayttoa ja juonien eksplikoimista. Eika tama ongelma ole vain tieteen sisainen vaan ennen pitkaa silla on pragmaattisia seurauksia historiallisen (ja yleensa ihmistieteellisen) tiedon yhteiskunnalliseen vakuuttavuuteen. Mitenka kertomusten avulla oikein voidaan suunnitella - tai edes kritisoida - yhteiskuntaa?
Heikki Lempa