Date: Wed, 05 Oct 1994 09:51:22 +0200 (EET)
From: Timo Ala-V{h{l{ <talavaha@kruuna.hut.fi>
To: h-verkko@sara.cc.utu.fi
Subject: Re: Metodikirja
On Fri, 30 Sep 1994, Hannu Salmi wrote:
> Timo Ala-Vahala toi esille yhden peruskysymyksen, joka edella
> esitellyissa vaihtoehdoissa jaisi syrjaan:
>
> > Oletan, etta kaikki tuntevat vastaavia tapauksia. Lahteita voidaan tulkita
> > vaarin, kun sanoihin projisoidaan sisaltoja, joita niilla on nykyaan,
> > mutta ei silloin, kun teksti kirjoitettiin. Kaannokset tuovat oman
> > ongelmansa, koska kahden eri kielen samaan kasitteeseen viittaavat
> > vastinsanat eivat ole koskaan taysin identtisia, vaan niihin liittyy
> > eri lisamerkityksia. Sanojen episteemee/scientia/science suhde on
> > hyva esimerkki.
Palaan viela ylla kasittelemaani teemaan.
Olen pohtinut asiaa gradua tehdessani, affekteja koskevan keskustelun yhteydessa ja pari kertaa silloin, kun 4-vuotias tyttareni on tivannut "mita tarkoittaminen tarkoittaa".
Kasittaakseni tarkoittaminen voi tarkoittaa kahta asiaa. Kun selvitamme mita sana x tarkoittaa, viittaamme joko johonkin ajatussisaltoon tai mielen ulkopuolella olevaan olioon. Kun siis suomea huonosti osaava kysyy meilta, "mita sana 'hevonen' tarkoittaa", osoittamme joko yksittaista hevosta sanoen "se tarkoittaa tuota, ja muita samanlaisia" tai sitten viittaamme ajatussisaltoon ja sanomme "hevonen on iso paritonvarpainen nisakas, joka sanoo 'ihahaa'".
Itse olen taipuvainen ajattelemaan, etta puhuessamme tarkoittamisesta viittaamme ajatussisaltoon, emme mielen ulkopuolisiin olioihin. Tama vaikuttaa kaytannollisemmalta, koska on olemassa joukko sanoja, joille loytyy maaritelma, mutta ei vastaavaa oliota mielikuvituksen ulkopuolelta.
Jos oletamme, etta sana voidaan yksiloida nimenomaan ajatussisallon/kasitteen perusteella, meilla on edessamme 3-napainen malli: Kukin sana viittaa yhteen tai useampaan ajatussisaltoon. Jollain ajatussisalloilla ei ole vastinetta mielen ulkoupuolella. Toisia taas vastaa mielen ulkopuolella selvasti rajattava yksilo, vaieammpin rajattava joukko tai sitten jokin hamararajainen ilmio.
Oletan etta nama asiat ovat tuttuja filosofian ja kielitieteiden harrastajille. Nyt koetan pohtia, miten tama asia liittyy historiantutkimukseen.
Historiantutkimuksen kannalta olennaista on, etta seka sanat, ajatussisallot etta oliot, joihin mahdollisesti viitataan, muuttuvat historian kuluessa.
Sanat muuttatavat ulkoasuaan, kun kieli kehittyy. Ne saavat uusia merkityksia, ja vanhat merkitykset unohtuvat.
Ajatusisaltojen osalta voitaneen olla kahta mielta. Platonilaisittain ajatellen voidaan vaittaa, etta jokainen maaritelma tavoittelee jotain arkkityyppia eli ideaa, joka on ikuinen ja muuttumaton. Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, etta sanojen merkityssisallot muuttuvat historian kuluessa, eika - joitain poikkeuksia lukuunottamatta - ole olemassa arkkityyppeja, joihin merkitykset voisi kiinnittaa. Poikkeuksilla tarkoitan matematiikan ja logiikan kasitteita.
Kolmanneksi voi todeta, etta oliot, joita maaritelmin yritetaan hahmottaa, muuttuvat nekin historian kuluessa.
Viimeksi kaytin esimerkkina sanaa "tiede". Nyt voisin viitata aiempaan affekti-keskusteluumme.
Kasittaakseni affekti-keskustelussamme kohtasimme ongelmia kaikilla kolmella tasolla.
Ensinnakin sanat pathee, affektum ja passio voivat tarkoittaa vahintaan kahta asiaa: tunne-elamysta tai attribuuttia.
Maaritelman tasolla huomasimme, etta tunne-elamus voidaan maaritella kahdella tavalla: vaikuttajana tai vaikutettuna. Tunne on joko ihmisen liikuttaja (kun esimerkiksi viha kalvaa) tai tunteen vallassa oleva ihminen on liikutettu.
Kolmas vaikeus on, etta emme voi tietaa, ovatko menneiden aikojen ihmisten tunteet olleet samanlaisia kuin nykyihmisen tunteet.
Edella oleva osoittaa, etta tarkoittamisen ongelma on historiantutkimuksen kannalta tarkea, koska sanat muuttuvat, niiden merkitykset muuttuvat ja oliot, joista puhutaan muuttuvat myos. Oletan, etta jokainen historiantutkija harjaantuu kasittelemaan tata ongelmaa, vaikkei sita missaan oppaassa kasiteltaisikaan, mutta ehka silla olisi silti oma paikkansa opiskelijoille tarkoitetussa oppaassa. Jos asiasta laaditaan artikkeli tai alaluku, siina pitaisi korostaa, etta tama ei ole vain filosofinen ongelma, vaan se on osa historiantutkijan kasityotaitoa. Sanojen sisallon erittely on tavallaan osa lahdekritiikkia, silla tutkijan on kyettava eritelemaan sanojen merkityksia. Sen vuoksi tutkijan on joskus otettava etaisyytta tekstiin, selvitettava sanan tai laajemman fraasin historiaa, ja pohdittava mika tuon sanan tai fraasin merkitys on tekstiyhteydessaan. Vasta sitten voi esittaa vaitteita siita, mita ihmismielen ulkopuoliselle kohteelle (jos sellainen on) on historian kuluessa tapahtunut.
Terv. Timo Ala-Vahala