Date: Fri, 27 Jan 1995 18:41 -0500 (EST) From: js339 <Juha_SIHVOLA@umail.umd.edu> To: H-VERKKO@sara.cc.utu.fi Subject: Mentaliteetit & Suomalaisuus
Hei h-verkkolaiset
Tassa tulee hieman myohastynyt kommentti Jukka Sarjalan muutama paiva sitten tekemaan avaukseen mentaliteeteista. Puheenvuoroni ei ole erityisen vakavamielinen, koska ymmarrykseni kontinentaalien intellektuellien mentaliteettiteorioista ja muista hienouksista on yhta pinnallista ja naiivia kuin muidenkin suomalaisjorrikoiden, historiantutkijasetien ja Pankonperan aikamiespoikien, joita Jukka alentuu oppineessa esityksessaan ojentamaan. Yritan talla lahinna testata, paasevatko viestini nyt suoraan perille, kun Salmen Hannun mukaan taalta Aku Ankan kotimaan suunnasta tapahtuvassa kommunikoinnissa on ollut joitakin verkko- ongelmia.
Itse muistan parhaana kuulemanani esitelmana mentaliteeteista sen, jonka ystavani Tuomas M.S. Lehtonen piti monta vuotta sitten Historiallisen Yhdistyksen kevatseminaarissa Aino Ackten huvilan pihamaalla. Tuomas tuli aamupaivalla jarjestettyyn seminaariin valkoisessa kesapuvussaan ilmeisesti suoraan jostakin reippaista kevatjuhlista vahvasti viskilta tuoksuen ja ilmeisesti sen seikan unohtaneena, etta jossakin valissa ihmiset kayvat yleensa nukkumassakin, toimien siis hieman samaan tapaan kuin Mr. Wolf Pulp Fictionissa. Tuomas hoiti homman kuitenkin yhta coolisti kuin Harvey Keitel ja piti ilman papereita erittain hyvin jasennellyn ja jamakan puheenvuoron. (Myohemmin Tuomas kertoi etta han eli tuolloin lyhytkestoista Sturm und Drang -kauttaan, jolloin han yritti elaa vasemmistointellektuellin seuraelamaa 60-luvun lopun parhaiden perinteiden ja lahelta loytyvien esikuvien innoittamana niin etta kapakassa vietetty aika taatusti ylitti reilusti kotona vietetyn ajan. Pian han kuitenkin viisaana miehena huomasi, etta niin ei tule onnelliseksi eika ehka intellektuelliksikaan, vaikka vahan aikaa se on, ah, niin kivaa.)
Tuomaksen puheenvuorosta jai kateen se, etta mentaliteetti oli ollut ranskalaisessakin keskustelussa suhteellisen loyhasti ja vaihtelevasti kaytetty kasite, ei siis mikaan raskaan sarjan teoreettinen malli, jonka ajatellaan tiukasti normittavan tutkimusta metodologisessa mielessa. Kasitteeseen liittyy kuitenkin kolme keskeista piirretta. Se viittaa sellaisiin maailman hahmottamisen tapoihin, jotka ovat (a) laajasti jaettuja, (b) hitaasti muuttuvia, ja (c) eksplisiittisen kielellisen ilmaisun tasolle artikuloitumattomia. Ne ovat siis kai jonkinlaisia kokemuksen kasitteellisia ennakkoehtoja, ihmisen tietoisen toiminnan tuottamia rakenteita, jotka kuitenkin hallitsevat ihmisten elamaa yhdenlaisina systeemipakkoina, niin etta ihmisten toiminnalla on toisenlaisia seurauksia kuin toimijat itse ovat tarkoittaneet. Siksi historiasta voi sanoa, niin kuin Matti Viikari -vainaja meita aina opetti: ihmiset tekevat historiaa mutta eivat sita kuitenkaan tee. (Sorry Tuomas, jos muistan vaarin ja vaarennan tassa kuten myos kontekstikuvauksessa historiaa, mutta ajattelin, etta tarina on kiva.)
Sarjalan Jukka on siksi mielestani oikeassa siina, etta mentaliteetin kasite ei valttamatta liity pelkastaan freudilaistyyppiseen kollektiivisen alitajunnan malliin, vaan voi esiintya monella muullakin tavalla teoreettisesti orientoituneen tutkimuksen yhteydessa. Varmasti sita on myos kaytetty sellaisen totaalihistoriallisen tutkimusotteen yhteydessa jota Febvre nakyy edustavan. Jaan kuitenkin ihmettelemaan, mita eroa on talloin kasitteilla mentaliteetti ja maailmankuva?
En kuitenkaan ymmarra, miksi Jukka kutsuu modernien todellisuuskasityksien projisoimista 1500-luvulle historistiseksi vireeksi, kun historismiksi on kuitenkin totuttu kutsumaan sellaista tutkimusotetta, joka yrittaa valttaa tallaisen projektion. Olen useissa puheenvuoroissani (viimeksi h-verkon aikakeskustelussa) yrittanyt sanoa, miksi historistinen projekti mielestani epaonnistuu. Lyhyesti sanottuna syy on seuraava: projektiottomien historiallisten alkuperaismerkitysten rekonstruktio ilman tulkinnan artikuloimista jollakin alkuperaiskontekstin ulkopuolelta asiaa lahestyvalla kielella on mahdoton tehtava. Koska historismi yrittaa tata mahdotonta tehtavaa, se syyllistyy huomaamattaan anakronistisiin projektioihin pahemmin kuin tutkimus, joka ymmartaa historiallisen rekonstruktion aina tarkastelevan asiaa jonkin myohaisemman ajan tulkintahorisontista (vaikka erilaisia objektiivisuusnormeja voidaankin asettaa). Jos Febvren totaalihistoria yrittaa valttaa taman "sanelupolitiikan" ja kysya, mita on (historiallisen subjektin) kokemus, erittelematta omaa kasitystaan siita, mita kokemus voi mahdollisesti olla, se on yha naiivia kuin historismi.
Oikeastaan syy, miksi halusin kommentoida Jukan puheenvuoroa ei ollut tama. Itse asiassa uskon, etta jos keskustelisimme pari tuntia face to face siita mita ovat historismi, projektio ja vaikkapa mentaliteetti voisimme paasta jonkinlaiseen sopuun tai ainakin selkiyttaa kumpikin kasitteitamme. Niiden takia ei olisi kannattanut nahda vaivaa.
Syy kommenttiini oli pikemminkin Jukan puheenvuoron savy, joka toistaa ja yllapitaa kulunutta stereotyyppia: emmehan me taalla (siella) Suomessa kuitenkaan ymmarra mitaan eurooppalaisesta avantgardesta, kaikki ovat taalla niin naiiveja, eivat edes osaa lukea kuin englanninkielisia kaannoksia (jos niitakaan) ja kun ei taalla kukaan anna tutkia todellista historiaa, ja kun sedat vain nyokyttelevat sellaiselle joka pyhittaa heidan laiskanpulskean itsetyytyvaisen keskinkertaisuutensa ja nujertavat kaiken, joka pakottaisi heidat kyseenalaistamaan ennakkoluulonsa.
Tallaisia setia kylla on. Itsekin muistan hyvin yhden. Minut oli kutsuttu kommentaattoriksi yhteen lisensiaattiseminaariin (huomattavaan suomalaiseen yliopistokaupunkiin, josta muuten suuresti pidan, ei kyllakaan historian laitokselle). Lisensiaattityo oli kelvotonta roskaa. Yritin parhaani olla kannustava mutta samalla viittasin olennaisiin puutteisiin: aihetta koskevaa kansainvalista tutkimusta, jota olisi ollut erittain helposti Suomesta saatavilla, ei ollut ollenkaan kattavasti kaytetty hyvaksi (osin eraanlaisesta asennevammaisuudesta johtuen). Jalkikateen seminaarin vetaja mutisi jotakin etta ei nyt liikaa kannata kritisoida, silla lahtokohtanahan pitaa olla se, ettemme me taalla minkaan Harvardien kanssa voi kilpailla.
En sanonut mitaan mutta ajattelin kylla. Right, ei meilla ole yhta paljon rahaa eika rekrytointipohjaa, mutta miksei muuten jokaisen yksittaisen tutkijan moraalisena imperatiivina pitaisi olla pyrkimys tehda juuri niin hyvaa tyota kuin ikina pystyy. Kukaan ei esta lukemasta, kukaan ei esta kieliopintoja, kukaan ei esta kirjeenvaihtoa ulkomaille, kukaan ei esta matkustamasta, kukaan ei esta tarjoamasta kirjaa ulkomaiselle kustantajalle, kukaan ei esta mitaan muutakaan. Koska Suomessa on vakea, jotka ovat huomanneet taman, on myos iso joukko kansainvalisesti menestyneita hyvia tutkijoita, joilla ei ole mitaan hapeamista Harvardissa tai missaan muuallakaan. (Jos nyt ei parjaa Pariisissa Derridoiden, Deleuzeien ja muiden pinnallisesti ja sotkuisesti Heideggerin ja muiden saksalaisten ideoita pyorittelevien koppavien kuppilaintellektuellien kanssa, niin mahtaneeko silla niin valia olla.) Esimerkiksi kollegani Don Morrison (toiminut mm. Harvardissa ja Princetonissa) taalla jaksaa ihmetella, miksi juuri Suomessa on hanen kokemustensa mukaan maailman tihein populaatio huipputason renessanssin aristotelismin tieteenmetodologian tutkijoita.
Pointsi on siis, se etta mita helvettia sita aina ruikuttamaan joutavista asioista, kun elama on lyhyt ja on niin paljon hyvaa tutkimusta jota voi lukea ja itsekin tehda jos silta tuntuu.
Kirvesvartta vain t. juha sihvola, center for hellenic studies, washington d.c.