Date: Thu, 03 Aug 1995 17:25:34 +0200 (MESZ) From: Heikki Lempa <heikki.lempa@guest.uni-tuebingen.de> To: h-verkko <h-verkko@sara.cc.utu.fi> Subject: 1700-luvun tutkimuksen maailmankongressi - Munster
9. Internationaler Kongress zum Zeitlater der Aufklarung Munster, 23.7. - 29.7.1995
Pimeys, valaistus ja valistus -----------------------------
Historian standardiesityksissa vielakin samaistetaan 1700-luku ja valistus. Tama vanha purukumi on tarttunut myos alan asiantuntijoihin niin sitkeasti, etta vuosikausienkaan jauhaminen ei ole sita saanut irtoamaan. Ja kuitenkin jo Kant ilmoitti, etta han ei kasittaakseen elanyt valistusta (Aufklarungszeit) vaan aikakautta, jona valistus vaikuttaa (Zeitalter der Aufklarung). 1700-luvulla valistus oli vain yksi yhteiskunnallis-filosofinen liike monien muiden joukossa. Tassa oivalluksessa on tietenkin se hyva puoli, etta se avaa laajennusmahdollisuuksia kahteenkin suuntaan: voidaan tarkastella seka 1700-luvun ei-valistuksellisia, pimeita puolia etta valistusta yleisena (eurooppalaisena?) liikkeena lapi koko historian. Munsterin kongressissa oli tartuttu laajimpaan mahdolliseen maaritelmaan: mukaan mahtui noin 500 niin 1700-luvun seksuaalisuutta, ruumiillisuutta, matkustamista, teologiaa ja sotaa kasittelevaa tutkimusta kuin valistuksen tilaa tamanpaivan maailmassa tarkastelevaa esitysta.
En aio lahtea etsimaan mitaan yhteista punaista lankaa kyseisen aiheagregaatin sisalla. Ehka sellaista ei enaa olekaan. Sen sijaan yritan tuoda esiin pari havaintoa, joilla on ehka jotain yleisempaa merkitysta. Ensimmainen niista koskee kaikkialla vastaantulevaa kysymysta: miten ita ja lansi voivat loytaa toisensa. Tassa yhteydessa kyse oli ensisijaisesti siita, miten Ita- ja Lansi-Eurooppa voivat jatkossa loytaa yhteista kielta, mutta niin japanilaisten kuin kiinalaistenkin listaantyva osallistuminen ja ennen kaikkea konfutsealaisuuden merkittava rooli eurooppalaisen itsevaltiuden ja myos valistuksen legitimoijana nosti kysymyksen lahes metafyysiselle tasolle. Niinpa oli vain luontevaa, etta tilaisuuden tahti, Rober Darnton piti esityksensa Idan ja Lannen suhteista.
Lahempana arkipaivaa, mutta ei yhtaan vahemman metafyysisena, vaikkyi kysymys siita, miten virastomarxismin kuoleman jalkeen voidaan loytaa sellaisia tutkimusongelmia, jotka voisivat yhdistaa niin ita- kuin lansieurooppalaisia. Aivan kongressin lopussa minulla oli tilaisuus haastatella kasvatushistorian sektion puheenjohtajaa Eva Kowalskaa Bratislavasta. Han osallistui jo kolmatta kertaa tahan joka neljas vuosi jarjestettavaan kongressiin. Kowalskan mielesta kehitys on kulkenut vain huonompaan. Lansieurooppalaiset ja amerikkalaiset ovat hanen mielestaan yliteoreettisia ja hamaria, tuhlaavat ruutia aiheisiin, joita on jo vatvottu iat ja ajat. Idassa sen sijaan olisi paljon "maanlaheisia" teemoja. Nain Kowalska. Mita han oikein tarkoitti "yliteoretisoinnilla" kavi hyvin ilmi oman paperini vastaanotosta kyseisessa sektiossa. Aiheenani oli affektien kasvatus filantropistien pedagogisessa kaytannossa. Kaikki kysymykset kohdistuivat filantropistien pedagogiikkaan, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut itse paateemasta eli siita, mitten uudet affektirakenteet edesauttoivat uudenlaisen yksilon muotoutumista 1700-luvulla. Miksi? Kasittaakseni kyseessa oli ilmaus siita suvasta kommunikaatiokatkoksesta, joka vallitsee Ita-Euroopan ja Lansi-Euroopan valilla. Olin sektioni ainoa lansieurooppalainen. Kun Lannessa jo 1970-luvun alussa siirryttiin teemoihin, joissa kasiteltiin yksiloitymista lansimaisen sivilisaation kehityksessa, oli huomio Idassa joko ns. progressiivisen porvariston synnyssa tai nationalismin esihistoriassa. Jos sita ei ollut nakopiirissa niin 1700-luvusta vaiettiin, kuten pitkalti on kaynyt mm. maarilaisessa historiankirjoituksessa.
Toinen teema, joka erityisesti on vaikeuttanut kommunikaatiota on naistutkimus ja siihen laheisesti liittynyt feministinen teorianmuodostus. Itse asiassa naytti silta, etta feministinen tutkimus oli ghettoutettu omaksi ryhmakseen, jolla ei ollut mitaan kontaktia kongressin yleiseen kulkuun. Niinpa kasvatushistoriaa kasiteltiin seka yleisessa kasvatushistorian sektiossa etta feministisessa sektiossa, ilman mitaan vuorovaikutusta. Juuri feministisessa tutkimuksessa on erityisen selvasti havaittavissa se hamennyksen ja artymyksen sekoitus, jolla Lansi on kohdannut Idan. Monet varmaan nakisivat syvalla mielessaan rajojen ja esirippujen nousevan uudelleen, jotta 1980-luvulla alkaneita mielenkiintoisia keskusteluita voitaisiin jatkaa. Tosiasia on, etta Lansi-Euroopassakin on noussut esiin vanha nationalismin kummitus, joka on ehka ratkaisevasti madaltanut historiallisten tutkimusten tasoa. Toki 1700-luvun tutkimus on talle immuuni, silla natsiooneja on sen ajan maailmassa vaikea erottaa.
Jos jatamme taman mielenkiintoisen mutta ilkean Ita-Lansi -ongelman ja siirrymme akateemisempiin kysymyksiin, niin silloin esiin nousee tietty trendi, joka on vallinnut 1700-luvun tutkimusta jo jonkin aikaa. Poikkitieteellisyys on lisaantynyt valtavasti. Tama on merkinnyt kahta asiaa. Ensinnakin poliittisen historian merkitys on heikentynyt entisestaan. Toisaalta esiin on noussut ilmioita, joita ei jaannoksettomasti voi sijoittaa tiettyyn oppialaan ja sen tutkimustekniikoihin. Kirja on ehka paras esimerkki. Se liittyy valittomasti niin aatehistoriaan, sosiaalihistoriaan kuin taloushistoriaankin. Suurin osa kongressin mielenkiintoisimmasta annista sijoittuu juuri kirjan lahimaastoon, kuten esim. Janne Tunturin esitys suomalaisesta lukuyhdistys-liikkeesta. Alan tahtena oli paikalla Roger Chartier, jonka intellektuaalisesta panoksesta Janne tietaa enemman. Itse seurasin vain hanen ravintolakayttaytymistaan. Aika hyvaa.
Ehka ei yhta voimakkaana, mutta kuitenkin havaittavana aanena oli mikrotutkimus. Sen piiriin liittyy kysymyksia arkipaivan vallankaytosta (Jacqueline De Man, Dutch Ideas On Humour and Jest), yksiloistymisesta, affektien muokkaamisesta (Jukka Sarjala, Aesthetics of Sensibility and the Culture of Affects in Finland) ja myos sosiaalisuuden muodoista.
On kuitenkin sanottava, etta nama edella mainitut poiminnat eivat niinkaan edusta valtavirtaa kuin ehka tulevia kehityspiirteita. Jo aiemmin kuulin valitettavan, etta niin kansallis- kuin tiedepoliittisetkin intressit olivat aikalailla maaranneet aiheiden valintaa. Nain mm. sektioiden otsikot olivat joko tyyppia masentava ("Science and Religion"), ilahduttava ("Travels in the 18th Century") tai tuskastuttava ("Rousseau and Voltaire", "D'Alembert", "Diderot"). Tutkimusta ei juurikaan vie eteenpain vanha biografistinen metodi ja tama naytti olevan erityisesti ranskalaisten intressissa. Samaa voidaan sanoa otsikoista tyyppia "Valistus and X", jossa X:n paikalle useimmiten projisoitiin jokin kansallisvaltio. Mukaan oli nimittain tungettu sektio "Sweden, Denmark, Netherlands, Belgium". Mieleen tulee lahinna 1930-luvun pien- ja reunavaltiopolitiikka.
Ymparistosta viela sen verran, etta Munster oli piparkakkuisen (ystavallisesti: romanttisen) kaunis ja loi samalla sopivan keskiaikaisen varjon valistustutkijoiden juhlaan, jossa aina osa kaihoaa hamaran lohdutukseen tai kuten Kant sen ilmaisi: itse aiheutettuun alaikaisyyden tilaan.
Heikki Lempa, Tubingen