Date: Wed, 29 Jun 1994 15:06:29 +0300 From: Timo Ala-Vähälä <talavaha@kruuna.hut.fi> To: Jukka Tapani Sarjala <juksar@utu.fi> Subject: Re: Affekteista & ilmaisusta
On Wed, 29 Jun 1994, Jukka Tapani Sarjala wrote:
> On Tue, 28 Jun 1994 17:54:13 +0300, heikki emil lempa
> wrote:
>
> >
> > Jukka: voisitko tarkemmin selittaa, mita tarkoitat
> > erottelulla ilmaistuihin affekteihin ja koettuihin
> > tunteisiin. Se nayttaa luuraavan taman
> > annalistikommenttisi takana.
>
> Kommenttini takana luurasi yksinkertaisesti se ajatus tai
> oletus, että annalistit ovat saattaneet vierastaa
> affektioppia kulttuurihistorian käyttötarkoituksiin huonosti
> soveltuvana sen opillisuuden takia. Annalistithan ovat
> olleet kiinnostuneita paljon muustakin - ja kai ensi sijassa
> muusta - kuin ihmisen affektirakenteesta.
Laitan taman kommentin tahan, vaikka sen voisi liittaa muuallekin. Tunteiden tutkimukseen liittyy eras vakava tietoteoreettinen ongelma. Meilla ei ole valitonta kokemusta muusta kuin omista tunteistamme. Toisten ihmisten tunteet voimme paatella vain tunteisiin liittyvien reaktioiden pohjalta: ilmeista, eleista ja sanoista. Joudumme siis paattelemaan syyn seurauksen perusteella. Arkielamassa me tassa yleensa onnistumme, koska arvioimme sellaisten ihmisten tunteita, jotka ovat meille tuttuja vahintaan aiemman elamankokemuksemme nojalla. Tassakaan tapauksessa emme kuitenkaan voi olla varmoja siita, esittaako jokin ilme tai ele juuri sita tunnetta, jota sen kuvittelemme esittavan.
Historiantutkijan asema on viela vaikeampi. Emme tieda, millaisia tunteita eri ilmaukset ovat aikanaan esittaneet. Emme myoskaan tieda ovatko samansukuiset tunteen olleet kautta historian todella saman laisia. Siis, kun mina pelkaan, niin onko elamukseni samanlainen, kuin keskiajan ihmisen, kun han pelkasi.
Mietn sitten lahdemme purkamaan tata ongelmaa. Jos projisoimme omat tunnekokemuksemme menneisyyden jalkiin, teemme kuin tutkija, joka olettaa, etta kuusi metria on sama kuin ennen kuusi jalkaa (tai kuusi litraa). Voimme siis erehtya seka tunteen skaalauksessa etta tunteen olemuksen maarittelyssa.
Siksi en ymmarra, miten voisimme tutkia menneen ajan ihmisen tunteita ottamatta huomioon, mita tuon ajan ihmiset ovat itse tunteista
kirjoittaneet. Jos tutkimme Aristoteleen, Tuomaan tai Descartesin teorioita tunteista, tutkimme teksteja, jotka sitoutuvat toisaalta perinteeseen toisaalta siihen, mista oppineet tuolloin keskustelivat. Niiden kytkös siihen, mita tuon ajan ihmiset tunsivat, voi olla etainen. Jokin yhteys oppineiden taksonomioilla ja ihmisten tunteilla taytyy kuitenkin olla. Tama patee etenkin Aristoteleeseen ja hanen seuraajiinsa, silla he tarkastelivat jatkuvasti sanojen merkityksia, ja siksi teksteista saattaa loytya mainintoja siita, mita jollain sanalla tarkoitetaan oppineen tekstissa, ja mita rahvas asialla tarkoittaa.
Erilaisten kaytos- ja kasvatusoppaiden lahdearvoon en osaa ottaa kantaa.
Kaunokirjallisuuden kayttoon lahteena liittyy sama projisoinnin ongelma kuin muihinkin tunneilmaisuja koskeviin kuvauksiin. Tulkitsemme noita ilmaisuja sellaisten koodien lavitse, jotka voivat olla tutkimuskohteen ajalle taysin vieraita. Hyvan esimerkin tarjoaa Aleksis Kiven Seitsaman veljesta. Siita 30-luvulla kuvatun elokuvaversion perusteella veljekset olivat yksinkertaisia ja akkipikaisia, mutta kaiken kaikkiaan heidan elamansa oli melko onnellista. Turkan kuvaaman version mukaan heidan elamansa oli tuskaa taynna. Monet Turkan kuvaamista kohtauksista loytyvat myos Kiven tekstista. Kun Juhani itkee tai kuolaa, niin han yleensa teki myos kirjassa samoin. Ennen Turkan elokuvaa en kuitenkaan osannut noteerata naita mainintoja. Sivuutin ne, koska ne vaikuttivat vierailta ja liioittelevilta. Saman ongelman kohdannee jokainen, joka etsii ihmisen tunteita menneisyytemme lahteista. Onko meilla toisaalta herkkyytta ja toisaalta elamankokemusta nooteeraamaan niita tunteita, joita lahteista voisi loytya.
Terv. Timo