Date: Tue, 27 Sep 1994 13:04:54 -0500 (CDT) From: heikki emil lempa <helempa@midway.uchicago.edu> To: H-verkko <H-VERKKO@sara.cc.utu.fi> Subject: Metodikirja/kasite (fwd)
Kiinnittaisin huomionne seikkaan, joka on jatkuvasti ollut keskustelumme kohteena, mutta jota ei viela ole paljoakaan pohdittu metodikirjan kannalta.
Olen itse kiinnostunut oppi- ja aatehistoriasta, ja siina nimen omaan tekstien sisallon selvittamisesta, en niinkaan esimerkiksi oppineiden elamankerroista.
Mielestani aatehistorian keskeinen ongelma on selvittaa, millaiseen ajatussisaltoon (kasite) jokin sana (merkki) viittaa. Paallisin puolin ongelma vaikuttaa triviaalilta: oletan etta jo alakoululaiset tietavat, etta sama sana voi tarkoittaa useaa asiaa, ja etta tekstia ei voi ymmartaa ellei tajua mika erityismerkitys sanalla kontekstissaan on. Tallaisten ongelmien kimpussa olemme painineet esimerkiksi affektiopista keskustellessamme.
Silti katson, etta historioitsijoilla ja filosofeilla olisi edelleen mietittavaa tamankin asian suhteen. Otan esimerkin. Aristoteleen termi "episteemee" on suomennettu termilla "tieteellinen tieto", englantilaisissa laitoksissa vastaava termi on "scientific knowledge". Aristoteles ei kuitenkaan puhunut tieteellisesta tiedosta yhtaan mitaan, vaan han maaritteli tietynlaisen jarjen kayton, jossa lahtokohtana olivat tiedon alkutekijat (aksiomat, maaritelmat, hypoteesit) ja tieto johdettiin noudattaen paattelyn saantoja.
Jos tallaista toimintaa kutsutaan tieteelliseksi tiedoksi, lukijaa harhautetaan sillasana tiede (science) on vakiintunut kayttoonsa Aristoteleen jalkeen, ja menettanyt "aristotelisen" merkityksensa viimeistaan 1600-1700 -lukujen aikana. Jos siis nyt tutkitaan, mita Aristoteles kasitti tieteellisella tiedolla, tulos on, etta han ei tienyt tieteellisesta tiedosta juuri mitaan, koska han puhui vain tieteen erityisalasta, tietyista paattelyn ehdoista. Han ei myoskaan tajunnut tiedon epavarmuutta. Tama kaikki on kuitenkin vain nakoharhaa. Aristotelesta ei voi syyttaa kapea-alaisesta tiedekasityksesta koska han ei kertakaikkiaan tieteesta kirjoittanutkaan. Han ei olisi sita edes voinut tehda, koska tiede sellaisena instituutiona ja toimintamallina, jona me sen nyt ymmarramme, syntyi paljon myohemmin.
Oletan, etta kaikki tuntevat vastaavia tapauksia. Lahteita voidaan tulkita vaarin, kun sanoihin projisoidaan sisaltoja, joita niilla on nykyaan, mutta ei silloin, kun teksti kirjoitettiin. Kaannokset tuovat oman ongelmansa, koska kahden eri kielen samaan kasitteeseen viittaavat vastinsanat eivat ole koskaan taysin identtisia, vaan niihin liittyy eri lisamerkityksia. Sanojen episteemee/scientia/science suhde on hyva esimerkki.
Oma ongelmansa on kasitteen ontologinen status. Onko se oma itsenainen olionsa, vai onko kyseessa aina ajatussisalto, joka on olemassa vain maaritelmina, joita kasitteesta on esitetty. Muuttuuko kasite historian myota, vai muuttuvatko vain sita tavoittelevat maaritelmat; onko rakkaus ollut aina samaa, vaikka runolijat ovat siita eri tavoin kirjoittaneet; onko jumala ollut aina sama, vaikka siita on annettu eri todistuksia.
En tieda, miten tata ongelmaa tulisi lahestya, en myoskaan tunne hyvia asiaa kasittelevia artikkeleita, mutta oletan, etta niita loytyy. Sellaisen voisi liittaa metodioppaaseen
terv. Timo Ala-Vahala