Date: Fri, 23 Sep 1994 12:07:03 +0200 From: Jukka Tapani Sarjala <juksar@utu.fi> To: h-verkko@sara.cc.utu.fi Subject: Re: renvall,affektit ja mentaliteetit
On Fri, 23 Sep 1994 10:12:46 EET-2, <h-verkko@sara.cc.utu.fi> wrote:
>Renvall-kommenteissa kannattaisi kasitykseni mukaan selvyyden vuoksi
>maaritella onko kiinnostunut aatehistoriasta (jolloin affekti on
>kiinnostava kasite tutkimuskohteena) vai ihmisten historiasta,
>jolloin on kiinnostavaa soveltaa nykyajan kasitteita menneisyyteen
>(siten rikkoen historismin kaavaa).
Affektien historia on nimenomaan ihmisten historiaa. Affekteja voidaan tarkastella esimerkiksi tapojen ja sosiaalisten rakenteiden (saatyjarjestelma) nakokulmasta. Minusta aatehistoria istuu huonosti tahan yhteyteen, vaikka kasitteiden merkitysten historiallisella tarkastelulla onkin sukulaisuutta perinteiseen aatehistoriaan. Affektin kasitteen selvittely ei palvele yksinomaan joitakin intellektuaalisia tai oppihistoriallisia paamaaria, vaan on valttamatonta silloin, jos halutaan ymmartaa romantiikan takaisen ajan ihmisten psyykkista rakentumista ja psyykkista dynamiikkaa. Sisaiseksi ja autonomiseksi katsottu tunne on meihin ja meidan identiteettiimme niin lujasti kiinni kasvanut seikka, etta tarvitaan melkoisen kovaa tietoisuuden ruokkoamista, ennenkuin tunteen kasitteen luomat ajatuspunokset heltyyvat aivojemme herkissa kudoksissa. En ottanut historismin ongelmia esille siksi, etta katsoisin mentaliteettihistorian olleen niihin jotenkin erityisesti vikapaa. Se on luultavasti tehnyt paljon enemman historismin vastustamiseksi kuin esimerkiksi perinteinen poliittinen historia (valtiollinen nakokulma) tai sosiaalihistoria (yksinomaan sosiaalisiin rakenteisiin ja luokkiin keskittynyt nakokulma). En tieda, ovatko h-verkkolaiset kiinnostuneita kovin periaatteellisista kysymyksista, mutta periaatteellisesti nyt puhun. Historismin ongelma - kuten Ernst Troeltsch ja B. Croce aikoinaan totesivat - on modernin liberalismin luoma ongelma. Me ajattelemme vaistomaisesti, etta kaikki tavat ymmartaa maailmaa ja todellisuutta ovat patevyydeltaan suhteellisia. Universaalia ja absoluuttista mittajarjestelmaa ei ole. Tama on meille itsestaan selvaa, ainakin historiantutkijoina. Emme edes voi ajatella muulla tavoin, sen estaa tieteellinen kritiikki, metodiopetus, yleinen keskustelu etc. Historismiin sisaltyy kuitenkin yksi kumma juttu, jota voisi kutsua historismin paradoksiksi. Suhteellistaessaan kaikki menneet (ja nykyisetkin) tavat hahmottaa todellisuutta, se tulee nostaneeksi oman nakokantansa universaaliksi. Me ajattelemme, etta kaiken relativoiva nakokulma sopii kaikkeen historiaan. Suurin osa meista on siis historisteja: otamme tutkimuksen lahtokohdaksi aina jonkinlaisen oletuksen tietyn kulttuurin/aikakauden/ tutkimuskohteen arvojarjestelmasta ja sosiaalisesta jarjestelmasta. Tama ilmenee maksiimissa, etta jokaista ilmiota on tutkittava sen omista edellytyksista kasin (eli juuri sen oman arvojarjestelman ja sosiaalisen jarjestelman puitteissa). Milloin sitten hiipii takapiru selkamme taakse? Silloin, kun asetamme oman lahestymistapamme tutkimuskohteen omaa maailmanhahmottamistapaa suvereenimmaksi. Tama tapahtuu tuon relativoinnin seurauksena. Ajatus tassa kulkee niin, etta kun kerran kaikki on suhteellista, voimme huoletta ottaa kaikenlaisia mielenkiintoisia teorioita ja kasitteita kaikkialta ihmistieteista ja soveltaa niita menneisyyteen. Pelikentta on loputtoman auki. Meidan tapamme hahmottaa todellisuutta on silloin totaalisen ylivertainen menneen maailman katsomuksiin verrattuna. Vaatimus kaiken relativoinnista ei toteudukaan. Paradoksi on valmis - historismi syo omat lapsensa. Historismilla ei ole Suomessa mitaan koulukuntaa eika se ole sukupolvikysymys. Se vaikuttaa kaikkialla. Mutta paluuta absoluuttisten arvojen aikaan ei ole. Relativismiin tepsii kaiketi vain yksi laake, dialogisuusperiaate.
Terv. Jukka Sarjala