TURUN YLIOPISTOHistorian laitos/Humanistinen tiedekunta
WINBERG, Mikko: Rikhard III - eli kertomuksia pahuuden inkarnaatiosta. Brittiläinen elokuva Tudor-myytin jatkajana toisen maailmansodan jälkeen.
Pro gradu -tutkielma, 164 s., 9 liites.
Yleinen historia
Maaliskuu 2000
Englannin kuningas Rikhard III:n (1483-85) hahmo on kiinnostanut satoja vuosia niin historiankirjoittajia kuin populaarimpaa kirjallisuuttakin. Rikhardin maine perustuu ns. Tudor-myytin ympärille. Myytin mukaan hän oli epämuodostunut vallananastaja ja tyranni, joka surmasi tiensä kuninkaaksi murhauttaen jopa 12 ja 9 vuotiaat veljenpoikansa asemansa turvaamiseksi, ja jonka hahmossa ruumiillistuivat koko Englannin keskiaikaisen ylimystön synnit. Kun Jumalan enkelinä esitetty Henry Tudor sitten syrjäytti Rikhardin, pelastui Englanti sisällissodan kierteestä ja itsensä tuhoamisesta. Tudorien valtaannoususta tuli tärkeä kansallinen teema, ja patriotismista myytin keskeinen funktio.
Myytin tarina on täydellistynyt William Shakespearen näytelmässä Richard III (1593), ja siirtynyt nyky-yleisölle sen filmatisointien kautta. Koska Rikhardin populaarin maineen kohdalla on nimenomaan hänen myyttinen hahmonsa keskeinen, ja koska nykypäivänä nimenomaan audiovisuaalinen kulttuuri luo populaaria historiatietoisuutta, tuli tarkastelun kohteeksi kyseisen näytelmän filmatisoinnit. Kysymykseksi nousi siten: Miten toisen maailmansodan jälkeiset brittiläiset elokuvat ovat käsitelleet Tudor-myyttiä, ja miten ne ovat välittäneet sen nyky-yleisölle - jatkavatko vai purkavako ne myyttiä? Myytin kansallisen funktion vuoksi tuli mukaan myös kysymys: Miten käsiteltävät elokuvat osallistuvat kansallisen identiteetin rakentamiseen. Toisen maailmansodan jälkeinen aika ja brittiläisyys rajasi tutkimuksen kohteeksi kaksi elokuvaa: Laurence Olivierin ohjaama ja tähdittämä Richard III (1955) ja Richard Loncrainen ohjaama ja Ian McKellenin tähdittämä Richard III (1995). Tarkoitus ei ollut tarkastella elokuvia tuotantohistorialliselta kannalta, vaan nähdä ne ensi sijaisesti myytin jatkajina. Tällöin työn metodiksi tuli vertailla elokuvien tulkintoja myytin, näytelmän, teatteritradition ja historiankirjoituksen tulkintoihin. Työ oli tässä suhteessa vahvasti myös historiografinen. Punaisena lankana oli: mitä paha tekee, miksi paha tekee, miten pahan voi tunnistaa, ja mitä pahalle tapahtuu. Uutta oli, että elokuvat sijoitettiin myös osaksi oman tekoaikansa kontekstia.
Olivierin ja McKellenin peruslähtökohdat poikkesivat merkittävästi. Olivierin elokuva on nähtävissä kansallisen itsetunnon esittämisenä, ja uuden elisabetiläisen kulta-ajan odotuksena ja markkinoimisena Shakespearen näytelmän kautta, kun nuori kuningatar Elisabeth II oli juuri astunut valtaistuimelle. McKellenin 1930- luvulle sijoitetun elokuvan näkökulma on puolestaan lähempänä kansallisen itsetuhon esittämistä. Kyse on brittiläisyyden parodiasta, ja se on nähtävissä Thatcherismin kritiikkinä. Elokuvissa myytti sekä jatkui, muuttui että purkautui. Myytin tavoin elokuvat käyttivät Rikhardia oman aikansa hallitsijoiden peilikuvana, ja moraalisena esimerkkinä: Olivier on nähtävissä Hitlerinä ja McKellen Edvard VIII:na. Myytti muuttui Rikhardin motiivien esittämisen kohdalla: kunnianhimon tilalle tuli sosiaalisesta ulkopuolisuudesta johtuva katkeroituminen. Samalla ulkoinen rujous ei ollut enää mielen rujouden syy, vaan sen seuraus. Selkein ero myyttiin liittyi kuitenkin Henry Tudorin kuvaukseen. Olivierin sankariksi nousee Tudorin sijaan Britannia, joka surmaamalla Rikhardin, poisti kollektiivisesti itsestään pahuuden. McKellen puolestaan viittaa Tudoriin tulevana tyrannina, eikä Englanti pelastukaan. Pääosin elokuvat jatkoivat myyttiä, vaikkei Olivier eikä McKellen uskoneet siihen, sillä se tarjosi moraalisen esimerkkiperinteen mukaisesti mahdollisuuden käsitellä valtaa ja vallan väärinkäyttöä Rikhard III:n universaalin tyrannin prototyyppi-hahmon kautta.
Asiasanat: Historiantutkimus, historiallinen elokuva, Tudor-myytti, Rikhard III, Shakespeare-filmatisointi, Laurence Olivier, Ian McKellen, kansallinen identiteetti.