TURUN YLIOPISTO
Historian laitos
RÄSÄNEN, TUOMAS: Pelastakaa Itämeri! Itämeren suojelun synty Ruotsissa ja Suomessa 1960-alusta Helsingin sopimukseen 1974
Pro gradu -tutkielma,
Yleinen historia
Toukokuu 2003
Itämeren merellisessä ympäristössä havaittiin 1960-luvulla vakavaa saastumista. Saastumisongelma pyrittiin ratkaisemaan Itämeren valtioiden välisen ympäristönsuojeluyhteistyön avulla, missä Suomi ja Ruotsi toimivat aloitteentekijöinä. Näiden yhteistyöpyrkimysten konkreettisena saavutuksena oli Itämeren kansainvälisen suojelusopimuksen solmiminen Helsingissä vuonna 1974. Tämän kehityksen selvittäminen on ollut tutkielman pääkysymys.
Työn näkökulmana on ollut tarkastella kollektiivisissa mentaalisissa rakenteissa ilmeneviä muutoksia ensisijaisina yhteiskunnallisiin aatteisiin ja toimintaan nähden. Alakysymyksissä on pyritty vastaamaan siihen, miten ympäristöongelmien tiedostaminen kehittyi Ruotsissa ja Suomessa, ja miten tästä tietoisuudesta syntyi pyrkimys kansainväliseen yhteistyöhön. Ensin on pohdittu, mitä ympäristöongelmia Itämeren ympäristössä havaittiin ja mihin perustuen havaitut ilmiöt määriteltiin ongelmiksi. Toiseksi on perehdytty siihen, miten tietoisuus ongelmista levisi laajempiin kansankerroksiin. Kolmantena kysymyksenä on ollut Itämeren alueen kansainvälisten suhteiden vaikutus suojelusopimuksen syntyprosessiin.
Lähteinä työssä on käytetty ensinnäkin käsiteltävänä aikana vaikuttaneiden merentutkijoiden ja luonnonsuojelijoiden kirjoituksia. Toiseksi, tietoisuuden leviämistä on tarkasteltu sanomalehtien Itämeren ympäristöongelmista antaman kuvan perusteella. Ja kolmanneksi, vastauksia Helsingin sopimuksen poliittisen taustan ymmärtämiseksi on haettu sopimuksen valmisteluissa syntyneistä asiakirjoista.
Toisen maailmansodan jälkeen ympäristön laajamittaisen saastumisen ymmärrettiin vähitellen olevan mahdollista. 1960-luvulla merentutkijat ja luonnonsuojelijat käsittivät näin käyneen Itämerelläkin. Vakavimmiksi ympäristöongelmiksi nousivat myrkyllisten aineiden leviäminen ympäristöön, öljysaastuminen, rehevöityminen sekä ekosysteemien tuhoutuminen. Ongelmiksi nämä ilmiöt määriteltiin, koska ne uhkasivat sekä ihmisten että eläinten hyvinvointia. Samalla, kun huoli ympäristön tuhoutumisesta lisääntyi, luonnonsuojelijoiden parissa kehittyi 1960-luvun kuluessa yhteiskuntakriittinen suuntaus. Sen johdosta Itämeren ympäristöongelmat muun ympäristön saastumisen rinnalla nähtiin talouskasvuun tähtäävän ideologian väistämättömänä seurauksena.
Tietoisuus Itämeren ongelmista levisi nopeasti tiedotusvälineisiin. Niissä ongelmia tarkasteltiin kuitenkin yksinomaan ihmisen hyvinvointia vaarantavina ilmiöinä, joiden uskottiin korjaantuvan tieteen ja kansainvälisen politiikan keinoilla. Ekosysteemien tuhoutumiseen sanomalehdissä ei sitä vastoin puututtu.
Kansainvälinen ympäristönsuojeluyhteistyö liittyi tiiviisti turvallisuuspoliittisiin näkökohtiin, jossa ydinkysymyksenä oli kiista DDR:n suvereeniuden tunnustaminen. Erityisesti Suomi pyrki kansainvälisen ympäristöpolitiikan avulla liennyttämään Itämeren valtioiden välisiä jännitteitä, mutta melko laihoin tuloksin. Vasta Saksan Liittotasavallan ja DDR:n suhteiden normalisoiduttua suojeluyhteistyö tuli mahdolliseksi, minkä jälkeen Helsingin sopimus pian allekirjoitettiin.
Asiasanat: ympäristöhistoria, Itämeri, meriensuojelu, ympäristöpolitiikka