TURUN YLIOPISTO
Historian laitos

MIETTINEN, JOUKO: Narratiivisuusko historian autonomisuuden perusta? F. R. Ankersmitin narratiivisen historianfilosofian ja siinä esitetyn tieteellisen dualismin kriittinen tarkastelu

Pro gradu -tutkielma, 174 s.
Yleinen historia
Syyskuu 1994

Tämän tutkielman tarkoituksena on osoittaa, että alankomaalaisen historianfilosofin F. R. Ankersmitin käsitykset historiankirjoituksen narratiivisesta luonteesta eivät riitä määräämään historian (tieteenä) omalaatuisuutta ja erillisyyttä, ”autonomisuutta” suhteessa siihen, mitä tavallisesti ymmärretään tieteellä ja tieteellisellä toiminnalla. Em. osoittaakseni asetan Ankersmitin käsityksiä vastaan eritoten yhdysvaltalaisten W. V. O. Quinen, R. Rortyn ja D. Davidsonin ”holistisen” filosofian. Ankersmitin edustama dualismi - jälkimmäisten filosofien holismi -vastakkainasettelu on työni johtava teema. Toisena ongelmana minulla on ollut Ankersmitin käsitysten sisäiset jännitteet ja ristiriitaisuudet, mitkä selvimmin tulevat esille hänelle niin keskeisen narratiivisen substanssin käsitteen kohdalla. Lisäksi olen pyrkinyt ottamaan huomioon enemmän historian käytännön työn, ”tutkimusprosessin” kuin Ankersmit valaistakseni myös tätä kautta Ankersmitin ”autonomia-ajatusten” ongelmallisuutta.

Päälähteeni on ollut Ankersmitin pääteos narratiivisen historianfilosofian alalta: ”Narrative logic. A Semantic Analysis of the Historian’s Language” vuodelta 1981. Olen keskittynyt teoksessa esitetyn filosofian päälinjoihin ja pyrkinyt välttämään - mikäli mahdollista - spesifisti ja ”teknisesti” filosofisia yksityiskohtia. Laajempia arvioita ja kritiikkejä Ankersmitin ajattelusta en ole löytänyt - muutamaa artikkelia lukuunottamatta, joilla niilläkään ei ole ollut suurta relevanssia oman työni kannalta.

Ankersmitin mukaan historian erottaa muista tieteistä sen ”kielellisyys”. Historioitsijat luovat työssään ”narratiivisia substansseja” (l. karkeasti ottaen tulkintoja), jotka hänen mukaansa ovat omalaatuisia kielellisiä ”olioita”. Kun narratiivista substanssia - eli valmista narraatiota, missä se ”ruumiillistuu” - tarkastellaan kokonaisuutena, niin se ei viittaa menneisyyteen (toisin kuin yksittäiset väitteet, jotka ovat substanssin ”ominaisuuksia”), sillä ”olioiden” ei voida sanoa viittaavan mihinkään. Koska historiallinen keskustelu tyypillisimmillään koskee narratiivisia substansseja, niin kyseessä on siis historioitsijoiden käyttämä kieli, ei menneisyys; täten historiassa ei voida puhua ”todenmukaisista esityksistä” ja epistemologia tulisi historianfilosofiassa hylätä. Tähän narratiivisen substanssin käsitteeseen, sen ”analyyttisyyteen” ja ontologiaan kohdistuu Quineen perustuen Ankersmitiin suuntaamani ”sisäinen” kritiikki. Pyrin myös puolustamaan historian ”realistisuutta” käsittelemällä sitä, miten ”narratiivisia substansseja” luodaan, eli käytännön historian työtä, näin tätäkin kautta lähentämään historiaa muihin tieteisiin. ”Ulkoinen” kritiikkini perustuu siihen, että mielestäni se, mitä Ankersmit sanoo historiasta ja narraatiosta soveltuvat myös muualle tieteeseen: esim. ”epistemologinen filosofia” voidaan yleensä kyseenalaistaa; metaforinen kieli ei kuulu yksin historiaan; spesifejä, vain narraatiota koskevia sääntöjä on lähes mahdotonta antaa; lakien ja teorioidenkin asema tieteessä voidaan nähdä ”kielellisenä”. Näissä kysymyksissä nojaan pitkälti Rortyn ja Davidsonin näkemyksiin. Kannattamani ”tieteellinen monismi” perustuu siis holistiseen näkemykseen kielestä, eikä esim. siihen, että kaikilla tieteillä olisi samat metodit, teoreettiset oletukset, lähtökohdat ja päämäärät.