TURUN YLIOPISTO
Historian laitosLEHTI, MARKO: Konferenssidiplomatian aika. Reunavaltioyhteistyö 1920-1925
Pro gradu tutkielma, 197 s., 4 liites.
Yleinen historia
Syyskuu 1992
Vuosina 1919 27 pidettiin yli kolmekymmentä reunavaltiokonferenssia, joista merkittävimmät ulkoministeritasolla. Perinteinen tutkimus on nähnyt reunavaltiopolitiikan pääsisältönä pyrkimyksen reunavaltioliittoon. Kuitenkin vain muutamissa näissä konferensseista puhuttiin liittokysymyksestä. Konferensseissa käsitellyt kysymykset vaihtelivat poliittisesta yhteistyöstä aina valtioiden jokapäiväisiin suhteisiin liittyviin kysymyksiin. Tässä työssä on pyritty löytämään reunavaltioyhteistyölle uusi, kokonaisvaltaisempi tulkinta. Reunavaltioita on tarkasteltu valtioyhteisönä; yhteisönä, joka muodostuu toimijoiden vuorovaikutussuhteiden verkostosta. Jo ajalle poikkeuksellisen suuri alueellisten konferenssien määrä osoittaa reunavaltioiden olleen normaalia tiiviimmässä kanssakäymisessä keskenään. Työn tarkoituksena on ollut selvittää, millä alueilla reunavaltiot muodostivat yhteisön ja miten tämän yhteisön luonne muuttui vuosina 1920 25. Työssä on tarkasteltu erikseen yhteistyötä poliittisella ja taloudellis funktionaalisella alueella. Jälkimmäiseen kuuluvat maiden välisten taloussuhteiden lisäksi valtioiden välinen jokapäiväinen kanssakäyminen.
Poliittisen yhteistyön alueella voidaan erottaa neljä eri kautta: syntykausi, vakiintumisen aika, rajoitetun yhteistyön kausi ja hiipumisen aika. Reunavaltioyhteistyö syntyi vuodenvaihteessa 1919/-20 Baltian maiden aloitteesta vastauksena itsenäistymisestä seuranneisiin haasteisiin. Koko yhteistyön painopiste oli vuoden 1920 alussa turvallisuuspolitiikassa. Vuoden 1920 aikana ei voida kuitenkaan puhua mistään vakiintuneesta poliittisesta reunavaltioyhteisöstä. Kesällä 1921 Latvian ja Viron aloitteesta kokoontunut Helsingin ulkoministerikonferenssi johti uudenlaisen yhteisön syntymiseen. Uudeksi ryhmäksi vakiintui Suomi, Viro, Latvia ja Puola. Sisällöltään yhteistyö muuttui väljemmäksi, mikä johti onnistuneempaan yhteistyöhön, ja sille luotiin tärkein pysyvä instituutio, periodilliset ulkoministerikonferenssit. Yhteistyön tärkeimmät muodot olivat informaationvaihto Neuvosto Venäjästä ja yhteinen Venäjänpolitiikka. Varsovan sopimuksen hylkäämisen jälkeen keväästä 1922 yhteistyön ala oli selvästi rajatumpi kuin aikaisemmin. Vuoden 1922 aikana poliittisen yhteistyön pääpaino siirtyi kansainväliselle foorumille. Reunavaltiot esiintyvät yhteisesti niin Genovan talouskonferenssissa kuin Moskovan aseriisuntaneuvotteluissa. Vuonna 1923 yhteistyön pääpaino oli Kansainliitossa. Poliittisen yhteistyön hiipuminen alkoi vuodenvaihteessa 19231 24. Lopullisesti poliittinen yhteisö romahti kevään ja kesän aikana 1925. Syynä oli, että reunavaltioyhteistyö oli turvallisuuspoliittisena ratkaisuna käyty loppuun.
Funktionaalis taloudellisella alueella yhteistyön synty ajoittui kesään ja syksyyn 1920. Esillä oli kysymyksiä, jotka liittyivät valtioiden välisiin jokapäiväisten suhteiden järjestämiseen. Vuoden 1921 aikana taloudellinen yhteistyö jatkui pääasiassa kolmen Baltian maan ja Suomen välisenä. Yhteistyön painopiste oli Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä neuvotteluissa, joita hallitsi transit-kysymys. Suomen ja Baltian maiden yhteisrintama hajosi kesällä 1922. Taloudellis funktionaalisen yhteistyön ryhmä muuttui vuoden 1923 aikana Puolan liityttyä mukaan ja Liettua jättäydyttyä sen vuoksi syrjään. Helsingin talouskonferenssissa maaliskuussa 1923 pantiin alulle yhteistyö, joka pyrki lisäämään reunavaltioiden välistä kauppavaihtoa poistamalla keskinäisen kanssakäymisen esteitä. Keskinäistä kauppaa ei onnistuttu lisäämään. Monissa kysymyksissä päädyttiin kuitenkin positiivisiin tuloksiin. Suomen, Viron ja Latvian välillä solmittiin lukuisia sopimuksia sekä luotiin käytäntöjä, jotka helpottivat keskinäistä kanssakäymistä. Viro ja Latvia olivat läheisessä kanssakäymisessä Puolan kanssa asiantuntijakysymyksissä. Funktionaalistaloudellinen yhteistyö loppui käytännössä vuoden 1924 aikana.