TURUN YLIOPISTO
Historian laitos
LAIHO; JAAKKO: V.I.Leninin käsitykset Venäjäin ulkopuolisen Euroopan aikaisemmista vallankumousliikkeistä ennen lokakuun vallankumousta.
Pro gradu tutkielma, 120 s.
Lokakuu 1977.
Esillä oleva tutkielma pyrkii tarkastelemaan V.I.Leninin, ennen Venäjän lokakuun vallankumousta vuonna 1917, julkituomia käsityksiä Euroopan aikaisemmista vallankumousliikkeistä. Huomio kiinnittyy tällöin etupäässä 1800 luvan vallankumouksiin ja radikaaleihin aatejärjestöihin – Ranskan suurta vallankumousta toki unohtamatta. Käsittely tapahtuu kronologisesti. sikäli kuin mahdollista, ja mainitusta suuresta vallankumouksesta lähtien se jatkuu keskittyen utopisteihin, Ranskan ja Saksan tapahtumiin vuonna 1848, blanquisteihin ja anarkisteihin sekä lopuksi Pariisin Kommuuniin.
Suuren sijan tutkielma antaa myös Leninin ideologian ja vallankumousteorian esittämiselle; tarkoituksena on näin syventää hänen muista vallankumousliikkeistä lausumiensa käsitysten luonteen ymmärtämistä. Marxilaisuuteen aaterakennelmana tutkielma ei sen sijaan syvällisesti paneudu, eikä aseta Marxia ja Leniniä toden teolla vastakkain pohtimalla esim. Leninin ”puhdasoppisuutta”.
Tutkielman lähdepohja painottuu vahvasti toisaalta laajaan, yli nelikymmenosaiseen leninin kirjeistä, muistiinpanoista, puheista ja kokonaisista kirjoista koottuun kirjasarjaan ”Teokset”, josta tässä on käytetty hyväksi ennen lokakuun vallankumousta kirjoitettuja osia. Toisaalta tutkielmassa on käytetty hyväksi tutkimuskirjallisuutta, josta saatuja tietoja on sitten vertailtu metodisesti perinteisellä tavalla Leninin käsityksiin. Historiallisen totuuden löytäminen aatteista, ja osaksi myös vallankumoukselliseen tilanteeseen johtaneista syistä, on siksi vaikea tehtävä, että Leninin käsitysten tuomitseminen virheellisiksi olisi väärin. Tutkimuskirjallisuuden valossa tarkastellen hän oli sitä paitsi usein oikeassa. Kuitenkin, kuten tutkielmasta käy ilmi hänen käsityksiään leimasi tiukka aatteellisuus – aatteellinen tarkoitusperä: halu oppia ja varoittaa, ja myös osoittaa olevansa oikeassa. Tämä kaikki heikentää jossain määrin niiden luotettavuutta.
Historia toimi Leninille neuvonantajana, ja siksi esim. vallankumousliikkeiden kritiikki hyödytti hänen ”päivänkohtaisia” tavoitteitaan. Edellisen näkökulman selvempi esiintuominen – Leninin oman ajan historiallisen todellisuuden analyysisuhteessa hänen käsityksiinsä – osoittautuu siksi tutkielman antaman kokemuksen valossa välttämättömäksi. Tässä tarkastelun suuntautuminen pikemmin vallankumousliikkeistä käsin lähteväksi jättää nimittäin em. vaatimuksen osittain täyttämättä.