TURUN YLIOPISTO
Historian laitos/Humanistinen tiedekunta

HEMMINKI, JARKKO: Antiikin sotilaskäsikirjat sotataidon kuvastajina hellenistis-roomalaisella ja erityisesti myöhäisroomalaisella ja varhaisbysanttilaisella kaudella.
Tutkielma, 111 s.
Yleinen historia
Toukokuu 2000


Tämän tutkimuksen kohteena on sotataidon kehittyminen esihistoriasta kirjallisuuden lajiksi antiikissa. Erityistarkastelun kohteena on Länsi-Rooman tuhoutumiseen usein liitetty roomalaisten sotilaallinen kyvyttömyys uuden tyyppisen ratsuväkeä pääaseena käyttävän vastustajan edessä. Aluksi on lyhyt esittely niistä sotilaskäsikirjoista, jotka ovat säilyneet antiikin Kreikasta ja Roomasta. Huomion kohteena on erityisesti se, minkä kirjoittajat ovat kokeneet ratkaisevaksi taistelun voittamisen kannalta.

Tarkemman tarkastelun kohteena on kaksi myöhäis-roomalaista sotilaskäsikirjaa: tuntemattomalta tekijältä säilynyt De rebus bellicis-käsikirja ja Flavius Vegetius Renatuksen kirjoittama Epitoma rei militaris. Näissä teoksissa tarkastelen sitä, mitä kirjoittajat ovat kokeneet ongelmiksi oman aikansa armeijoissa ja mitä parannusehdotuksia he esittävät. Tarkastelen heidän tarjoamiaan ratkaisuja kolmen muun sotilaskäsikirjoittajan oppien valossa: Flavius Arrianuksen 100-luvulta jKr., Syrianos Magistrosin ja Maurikioksen, 500- ja 600-lukujen vaihteesta. Päähuomio on niissä taktiikoissa, joita kehitettiin raskaan ratsuväen torjumiseksi.

Vaikka sotia oli käyty pitkään, sotataidon tieteellistyminen näyttäisi alkaneen Euroopassa vasta 300-luvulla eKr. Peloponnesolaissodan myötä. Pitkien rauhankausien aikana sotataito oli kärsinyt, mutta aina se pystyttiin elvyttämään. Erilaiset tekniset keksinnöt näyttävät siirtyneen sukupolvilta toisille ja palanneen takaisin taistelukentille vaikka sinänsä joidenkin niiden sotilaallinen arvo oli jo aikoja sitten mennyt. Antiikin historiankirjoittajien keskittyminen kuvaamaan ennen taistelua pidettyjä puheita ei ollut mikään kirjallinen topos, vaan myös sotilaskäsikirjoittajat pitivät niitä tärkeinä joukkojen moraalin kannalta. Sotilaskäsikirjojen keskittyminen kuvaamaan armeijan organisointia tai sotajuonia kuvaa tarvetta luoda toimiva komentojärjestelmä, jonka avulla hallita joukkoa taistelussa ja sen ulkopuolella. Sotajuonien avulla pyrittiin välttämään turhia tappioita ja niitä opiskelemalla opettamaan sotapäälliköitä taktiseen ja strategiseen ajatteluun.

Näyttäisi siltä, että Rooman armeijan barbarisoituminen ei ainakaan 300-luvun alkupuolella ollut vaikuttanut armeijan taistelutehoon vaikka sen käyttämä taistelutapa ja aseistus oli muuttunut. Myöskään Rooman armeijan vahvuus ei näyttänyt muuttuneen tautiepidemioiden aikana. Mitään varmaa ei kuitenkaan voida sanoa lähteiden hajanaisuuden takia 400-luvusta. Itä-Rooman selviytyminen kansainvaelluksista ja arabien invaasiosta myöhemmin 600-luvulla näyttäisi tapahtuneen samojen tekijöiden avulla, joita myöhäisroomalaiset sotilaskäsikirjoittajat ehdottivat: kansallinen hyvin koulutettu ja varustettu armeija, joka sidotaan puolustamaansa maahan.

Asiasanat:
antiikki, Kreikka, Rooma, Bysantti, sotataito, sotahistoria, antiikin sotataito, antiikin sotahistoria
sotilaskäsikirjat, taktiikka, strategia, ratsuväki, jalkaväki, legioona, falangi, kevytaseiset, auxilia