TURUN YLIOPISTO
Yleisen historian laitos / Humanistinen tiedekuntaHELMINEN, AARNE: Uudenkaupungin ja Laitilan seudun valtamerentakainen siirtolaisuus Krimin sodasta ensimmäiseen maailmansotaan 1856-1914
Pro gradu –tutkielma, 129 s., 14 liites.
Yleinen historia
Syyskuu 2002
Tutkielmassa pyritään selvittämään Varsinais-Suomen luoteisesta osasta 1800-luvun puolestavälistä aina suureen talouslamaan 1920-luvun ja 1930-luvun taitteeseen jatkunutta muuttoliikettä valtamerentakaisiin maihin. Tutkittavana olevaan alueeseen kuuluvat Uudenkaupungin ja sen maalaiskunnan lisäksi Laitilan, Pyhärannan, Pyhämaan, Kalannin, Lokalahden ja Vehmaan pitäjät. Etelä-Pohjanmaahan verrattuna siirtolaisuus ei tältä seudulta ole ollut erityisen voimakasta., vaikka Laitila onkin ollut Varsinais-Suomen vilkkainta muuttoaluetta eräitten saaristopitäjien ja Turun seudun ohella. Tyypillistä oli, ettei lähtijöitä ollut juuri mistään alueen pitäjästä ennen 1890-lukua.
Erityisiä kaukosiirtolaisuuteen vaikuttaneita piirteitä tällä seudulla ovat olleet rannikolla harjoitettu laaja ja kaikille maailman merille ulottunut merenkulku sekä, muista alueen paikkakunnista poikkeavasti, Laitilan voimakkaasti kasvanut väkiluku. Tästä syystä tutkielmassa on seurattu merimiesten käyttäytymistä: karkaamisia laivoilta kaukaisissa satamissa ja mahdollista asettumista siirtolaisiksi.
Lähteinä merenkulkijoiden kohtalon selvittämiseksi on käytetty Uudenkaupungin merimieshuoneen miehistömatrikkeleita ja seurakuntaan kertyneitä asiakirjoja. Lisäksi suurena apuna ovat olleet mm. Salomon ILMOSEN ja Olavi KOIVUKANKAAN keräämät tiedot varhaisimmista siirtolaisistamme Yhdysvalloissa ja Australiassa.
”Tavallisten” siirtolaisten tiedot on kerätty passiluetteloista, seurakunnilta ja laivayhtiön matkustajaluetteloista yhdistämällä. Työtä on helpottanut Siirtolaisuusinstituutin Internet –tiedosto.Tutkielman viitekehyksenä on käytetty LEEn teoriaa siirtolaisuuteen vaikuttavista tekijöistä, mihin KOIVUKANGAS on tehnyt täydennyksiä.
Vuosina 1855-1915 karkasi noin 550 miestä uusikaupunkilaisilta laivoilta. Heistä 47:n tiedetään jääneen siirtolaisiksi, 103 palasi kotiin, mutta 274:n kohtalosta ei ole löytynyt tietoa. Eniten karattiin 1860- ja 1870-luvulla, jolloin suosituimpia karkupaikkoja olivat Brittein saarten satamat. Kun rahdinhakumatkat ulottuivat Uudelle mantereelle, nousivat USA:n itärannikon satamat ensi sijalle. Karkuruus väheni merenkulkumme taantuessa vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä, mutta moni ehti loikata vielä Australian viljasatamissa 1900-luvullakin.
Tutkitulta alueelta lähti hyvin harva (alle 150 henkeä) ennen 1800-1900-luvun vaihdetta. Sen jälkeen vuoteen 1914 mennessä luku kasvoi noin 2500:aan, joista vajaa puolet oli Laitilasta. Vielä 1920-luvulla Amerikka houkutteli alueelta 664 muuttajaa.
Rannikon asukkaat asettuivat USA:ssa suuriin kaupunkeihin itä- ja länsirannikolla (mm. Oregoniin), laitilalaiset perinteisille suomalaisseuduille Michiganiin ja Minnesotaan. Naisten suosikki oli New York, jonne asettui tutkimusalueen suurin muuttajajoukko.Asiasanat: siirtolaisuus, Vakka-Suomi