TURUN YLIOPISTO
Historian laitos
AHLROOS, TIMO: Jälkinäytös Krimillä - Iso-Britannia ja Etelä-Venäjän sotavoimat vuonna 1920
Pro gradu -tutkielma, 105 sivua, 2 liitesivua
Yleinen historia
Toukokuu 1996
Tämän tutkimuksen aiheena on Ison-Britannian suhtautuminen Etelä-Venäjän sotavoimiin, joilla ymmärretään niitä valkoisia joukkoja, jotka Venäjän sisällissodan loppuvaiheessa kenraali Wrangelin johdolla jatkoivat vastarintaa Krimin niemimaalta käsin.
Ison-Britannian hallituksen pöytäkirjoja pääasiallisena lähteenä käyttäen tässä tutkimuksessa selvitetään niitä tekijöitä, jotka sanelivat Etelä-Venäjän sotavoimia kohtaan noudatetun politiikan.
Brittien aiempi voimakas sitoutuminen Venäjän sisällissotaan oli päättynyt jo ennen sodan ratkaisevaa käännettä, mutta irtisanoutuminen valkoisten tukemisesta osoittautui hyvin monimutkaiseksi. Ison-Britannian ja Ranskan erimielisyydet, bolševikkien epäluuloisuus ja entisten liittolaisten avunpyynnöt hankaloittivat valitun linjan noudattamista.
Välttääkseen suoranaisesti hylkäämästä valkoisia puna-armeijan armoille britit tarjoutuivat välittämään rauhaa osapuolten välillä ja käyttivät Mustanmeren laivastoaan Krimin suojaamiseksi. Valkoisten hyökkäys ulos Krimiltä sai britit lopullisesti sanoutumaan irti Etelä-Venäjän sotavoimien kohtalosta.
Etelä-Venäjän sotavoimien käymä kamppailu osui ajallisesti yhteen brittihallituksen ja neuvostovallan välisten kauppaneuvottelujen sekä Puolan ja Neuvosto-Venäjän sodan ratkaisevien vaiheiden kanssa.
Brittiläisen imperiumin perinteiset intressit Euroopassa ja Aasiassa eivät riittäneet houkuttelemaan pääministeri Lloyd Georgea käyttämään Etelä-Venäjän sotavoimien tarjoamia mahdollisuuksia painostaa bolševikkeja sovinnollisemmiksi sen paremmin kauppaneuvottelujen aikana kuin Varsovan ollessa uhattuna. Ranskan painostuksesta syntyi eräässä vaiheessa suunnitelma Krimin ottamisesta uudelleen brittilaivaston suojelukseen, mutta tätä ei koskaan tarvinnut panna toimeen.
Aiemman tutkimuskirjallisuuden välittämä kuva Ison-Britannian hallituksen johdonmukaisesta pyrkimyksestä pysyä erillään Venäjän sisällissodan loppuvaiheista tulee pääosin vahvistetuksi. Bolševismi koettiin vakavaksi uhaksi, jonka leviämistä oli välttämättä rajoitettava. Maailmansodan heikentämä imperiumi ei kuitenkaan kyennyt puolustamaan etujaan voimapolitiikan keinoin, vaan joutui toimimaan passiivisesti, turvautumalla liittosuhteisiin ja neuvotteluihin Venäjän uusien vallanpitäjien kanssa.