Date: Tue, 19 Mar 1996 13:42:00 -0800 (PST) From: Hannu Juhani Salmi <hansalmi@utu.fi> To: h-verkko@sara.cc.utu.fi Subject: Arvostelu: Revisioning History
Kun oli puhetta arvostelujen lisäämisestä, voisin aloitukseksi lähettää Lähikuva-lehteen kirjoittamani jutun Revisioning History -kirjasta.
------------------------------ Revisioning History. Film and the Construction of a New Past. Edited by Robert A. Rosenstone. Princeton Studies in Culture/Po- wer/History. Princeton University Press: Princeton, New Jersey 1995. 255 s.
Revisioning History -artikkelikokoelman toimittaja Robert A. Rosenstone on kalifornialainen historian professori, joka on elokuvatutkijoille tullut tutuksi lähinnä American Historical Review'n elokuvatoimittajana. AHR oli yksi ensimmäisistä histo- riallisista aikakauskirjoista, joka kiinnitti huomiota myös elokuvallisesti kirjoitettuun historiaan. Rosenstone julkaisi ensimmäisen kirjansa jo vuonna 1969 amerikkalaisten vasemmisto- laisten osallisuudesta Espanjan sisällissotaan. Tunnetuimman teoksensa Romantic Revolutionary: A Biography of John Reed hän julkaisi vuonna 1975. Harvan historiantutkijan työ päätyy eloku- vantekijöiden käsin, mutta näin kävi Rosenstonelle: Warren Beatty ohjasi kirjan pohjalta elokuvansa Punaiset (Reds, 1981), jonka valmisteluun Rosenstone osallistui historiallisena asian- tuntijana. Viime vuodet Rosenstone on kirjoittanut ahkerasti juuri elokuvasta historiankirjoituksena. Hän toimitti Espanjassa Film- Historia-lehden historiallisen elokuvan erikoisnumeron (1/1995) ja julkaisi hiljattain myös omia artikkeleitaan kokoelmana Visions of the Past: the Challenge of Film to Our Idea of Histo- ry (Harvard University Press 1995). Revisioning History -kokoelma koostuu Rosenstonen alkusanois- ta ja 13 elokuva-analyysista. Tekstit ovat hyvin erilaisia, mutta niillä on yhteinen intressi, pohtia vakavasti millaisia historiallisia kertomuksia elokuvan keinoin on kerrottu. Rosenstonen esipuhe alkaa oudolla väitteellä, että "no work before this has ever taken the historical film on its own terms as a way of seriously thinking the past". Tämä väite on tieten- kin täysin perätön, sillä historiallisesta elokuvasta on kyllä kirjoitettu "vakavasti" aiemminkin. Ajatellaanpa vaikka Anton Kaesin kirjaa From Hitler to Heimat tai Pierre Sorlinin kirjaa The Film in History. Toisaalta Rosenstone on oikeassa siinä mielessä, että useimmiten historiallisia elokuvia on arvioitu lähinnä valmistumisajankohtansa poliittisten ja sosiaalisten ilmiöiden heijastumina tai valkokankaalle siirrettyinä kirjoina - sen sijaan että olisi vakavasti pohdittu, mitä lisättävää elokuvalla on ollut historianäkemyksellemme. Mutta esimerkiksi Kaesin kirjaan tämä argumentti ei päde. Kaes osoittaa, että saksalaiset elokuvat kirjoittivat arkipäivän historiaa paljon ennen historiantutkijoita! Rosenstonen kiinnostuksen kohteena ovat ennen kaikkea tuoreet historialliset elokuvat: klassiset historialliset seikkailut hän hylkää melko yksioikoisesti toteamalla, että "perinteinen draama on kyvytön käsittelemään vakavan historiallisen representaation" ongelmia. Eikö lähtökohdan pitäisi olla, että kaikki historial- linen fiktio muokkaa käsitystämme menneisyydestä ja on siksi kiinnostavaa? Revisioning History -kirjan elokuvat on valikoitu kategorias- ta, jota Rosenstone kutsuu nimellä "the New History film". Tämä on tietoinen viittaus historiankirjoituksen puolelle, jossa "New History" on viitannut 60-luvun jälkeisiin uusiin historiantutki- muksen muotoihin (arkipäivän historia, mikrohistoria, mentali- teettien historia, naishistoria, jne.). Niinpä teoksessa ana- lysoidaan mm. sellaisia elokuvia kuin Eijanaika (Shohei Imamura, 1981), Tähtikirkas yö (Taviani-veljekset, 1983), The Moderns (Alan Rudolph, 1988) ja Walker (Alex Cox, 1987). Rosenstone on pyrkinyt luokittelemaan näitä historiallisia elokuvia jakamalla kirjan kolmeen osaan: "Contesting History", "Visioning History", "Revisioning History". Historian kiistämi- sellä hän tarkoittaa sitä, että elokuva kyseenalaistaa metaker- tomuksen, jolle historiallinen tieto rakentuu (esim. modernisaa- tio, vastarintaliike, renessanssi), tai kiistää pienempiä "to- tuuksia" tai vakiintuneita käsityksiä. Tähän kategoriaan on sijoitettu esimerkiksi Tähtikirkas yö, joka kiistää vastarinta- liikkeen heroismin kertomalla tarinan nuoren tytön näkökulmasta. Historian visioinnissa taas voi olla kyse poeettisesta tai metaforisesta suhteesta menneeseen. Samalla on usein kuvattu yksilön elämää laajojen tapahtumien tai abstraktien prosessien muovaamana. Tästä ovat esimerkkejä Alain Resnais'n Hiroshima mon amour, jossa ydinkatasatrofia kuvataan rakastavaisten muistojen välityksellä, ja Tomas Gutierrez Alean Muistoja alikehityksen vuosilta, jossa kuvataan Kuuban vallankumousta Havannaan jääneen vieraantuneen porvarin näkökulmasta. Viimeisessä kategoriassa historian revisiointiin tähtäävät elokuvat pyrkivät luomaan "ainutkertaisen tarinan" menneestä. Samalla myös elokuvan oma kertomuksellisuus tuodaan voimakkaasti esille, ja historiankirjoitus kyseenalaistaa tai suhteellistaa oman näkemyksensä. Tähän ryhmään on luokiteltu Hans-Jürgen Syberbergin Hitler - ein Film aus Deutschland ja Alex Coxin Walker. Kaiken kaikkiaan Rosenstonen luokittelun ja itse esseiden välillä vallitsee jonkinlainen epäsuhta. Kirjan argumentiksi nostettu kolmijako ei monessakaan analyysissa nouse esille. Pikemminkin analyysit tuntuvat horjuttavan jaottelua. Esimerkik- si metakertomuksien kiistäminen tulee esille hyvin monessa elokuvassa. Samoin voitaisiin Tähtikirkas yö aivan yhtä hyvin nähdä "visiointina", poeettisena historiana. Revisioning History -kokoelman esseet ovat pääasiassa histo- riantutkijoiden kirjoittamia. Tekstejä lukiessa mieleeni nousee viimesyyskuinen IAMHIST-konferenssi Berliinissä, jossa (ainakin muutamat) historiantutkijat totesivat olevansa lähdekritiikin ammattilaisia ja kyllästyneensä elokuvatutkijoiden jatkuvaan muistutteluun "ettei elokuva ole totta". Revisioning History - teoksessa lähdekritiikki loistaa poissaolollaan. Vain harvoissa esseissä on pohdittu elokuvan funktionaalista kenttää: kuka lähteen on luonut, kenelle, koska ja miksi. Jos pohditaan "vaka- vasti" historiallisen elokuvan kontribuutiota, pitäisi mielestä- ni arvioida esimerkiksi, kenelle elokuva on suunnattu, miksi elokuva luo juuri sellaisen tulkinnan menneisyydestä kuin se luo, millaisten tulkintojen kanssa elokuva käy dialogia, onko elokuva vain yksi tulkinta vai sisältääkö se monia? Omaan arvoonsa esseiden joukosta kohoaa Sumiko Higashin artikkeli "Postmodernism versus Illusionist Narrative", jossa rinnastetaan kaksi 80-luvun historiallista elokuvaa, Walker (1987) ja Mississippi Burning (1988). Kaiken kaikkiaan vertaile- va ote tuntuu kantavan paljon enemmän hedelmää kuin yksittäisten elokuvien lakoninen analyysi. Lisäksi Higashi jatkaa Rosenstonen aloittamaa keskustelua. Higashin argumentti on, että Walker ja Mississippi Burning voidaan palauttaa historiankirjoituksen perinteeseen ja sitä kautta laajemminkin länsimaiseen tapaan representoida mennyttä. 1900-luvun historiankirjoituksen hän jakaa karkeasti kahteen lohkoon, modernistiseen saksalaiseen perinteeseen ja postmodernistiseen Uuteen Historiaan, jota henkilöi Fernand Braudel. Jako on tietysti karkea, mutta kiehto- va. Modernistisen saksalaisen perinteen sijasta voisi aivan yhtä hyvin puhua historismista, jonka ideaalina oli kirjoittaa men- neisyydestä rankelaisittain "wie es eigentlich gewesen ist". Historismin käsitys oli, että tutkija voi riisua yltään oman aikansa käsitteistön ja todella kirjoittaa menneisyydestä "niin kuin asiat olivat". Kerronnan tasolla tämä johti siihen, että tutkija häivytti oman persoonansa ja loi illuusion siitä, että menneisyys kertoi tarinansa itse. Kielitieteilijä Emile Ben- veniste totesikin, ettei historioitsija "koskaan sano 'minä' tai 'sinä', ei 'täällä' eikä 'nyt'". Historiallisen elokuvan puolel- la tätä suuntausta vastaa Higashin mukaan illusionistinen ker- ronta, jota Mississippi Burning edustaa. Uuteen Historiaan, jolla Higashi tarkoittaa ranskalaisen Annales-koulukunnan aloittamaa muutosta, liittyi sen sijaan dialoginen suhde menneeseen. Tutkija ei voi hylätä oman aikana käsitteitä, mutta hän voi käydä keskustelua menneen maailman kanssa ja näin lähestyä kohdettaan. Higashin mukaan Walker voitaisiin nähdä juuri tällaisena dialogisena historiankirjoi- tuksena. Illusionistisen kerronnan lineaarisen aikakäsityksen sijasta postmoderni historiallinen elokuva pyrkii toteuttamaan braudelilaista "ajan tilallistamista", diakronisen ja synkroni- sen ajan yhdistämistä. Suhde aikaan onkin erityiskysymys, jota koko kirjassa olisi sietänyt pohtia perusteellisemmin. Ajatus "ajan tilallistamisesta" tuntuu keskeiseltä koko viime vuosikym- menien historiallisen elokuvan kannalta.
Hannu Salmi