Date: Tue, 10 Oct 1995 08:36:00 -0900 (PDT) From: Hannu Juhani Salmi <hansalmi@utu.fi> To: h-verkko@sara.cc.utu.fi Subject: Re: Cultural poetics (fwd)
On Fri, 6 Oct 1995, Maiju Lehmijoki wrote:
> Osaako joku hahmotella mita kaikkea kuluu ilmauksen "Cultural Poetics"
> alle? Tama on ilmaus, joka toistuu usein erityisesti amerikkalaisten
> kustantajien ja kirjoittajien maarityksissa. Aaavistelen kaikenlaista,
> mutta kun joudun yllataten kayttamaan ilmausta eraassa jutussa olin
> epavarma sanan "ekstensiosta". Mita kaikkea ilmauksen alle kuuluisi jos
> joutuisin rakentamaan minimimaarityksen sen merkityksesta? Kiitos
> avustanne, Maiju Lehmijoki
Kun "Cultural Poetics" ei nayta herattavan assosiaatioita, voisitko, Maiju, kertoa lisaa "aavisteluistasi". Katselin aamutuimaan Aristoteleen Runousopin verkkoversiota virkistaakseni muistia poetiikasta. Kirjan alussahan Aristoteles kirjoittaa:
I PROPOSE to treat of Poetry in itself and of its various kinds, noting the essential quality of each, to inquire into the structure of the plot as requisite to a good poem; into the number and nature of the parts of which a poem is composed; and similarly into whatever else falls within the same inquiry.
Tutkimuksen kohteena on runous ja sen lajit, millaisia ne ovat - ja edelleen, miten juonen ainekset tulisi jarjestaa, jotta runo olisi hyva. Poetiikkaan liittyy siis tietynlainen normatiivisuus: se on oppia hyvasta runoudesta.
Liittyyko termiin "Cultural Poetics" tallainen normatiivisuus? Vai tarkoittaako se vain erilaisten kulttuuristen diskurssien analyysia? Jos se on "vain" tata, miten kasite eroaa tavanomaisesta cultural studies -tyyppisesta tarkastelusta?
Hannu Date: Tue, 10 Oct 1995 11:27:12 +0200 (EET) From: Markku Roinila <mroinila@cc.helsinki.fi> Reply to: h-verkko@sara.cc.utu.fi To: h-verkko@sara.cc.utu.fi Subject: Pelinavaus
No niin!
Sanasta miestä ja niin poispäin....
Olen Markku Roinila, 32, historian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Teen nyt toista vuotta lisuriani, joka pohjautuu aika suoraan graduuni "G. W. Leibnizin yritykset kehittää pa- rasta mahdollista maailmaa". Lisurin olisi tarkoitus valmistua ensi keväänä, jos apurahalautakunnat sen suovat...ohessa hiukan liian pitkä, mutta näinkin raa'asti lyhennetty tutkimussuunnitel- mani. Graafisesti miellyttävämpänä (ja lyhentämättömänä) versiona sen voi lukea kotisivultani osoitteesta http://www.helsinki.fi/~mroinila/
G. W. LEIBNIZIN POLIITTINEN TOIMINTA JA SEN MORAALIFILOSOFISET PERUSTEET
TUTKIMUSSUUNNITELMA LISENSIAATTI- TYÖTÄ JA VÄITÖSKIRJAA VARTEN Markku Roinila
I G. W. LEIBNIZIN SYSTEEMI JA POLIITTINEN OHJELMA
Tutkimuksen kohteena on siis G. W. Leibniz, yksi rationalismin suurimmista systeeminrakentajista. Gottfried Wilhelm Leibniz (1646-1716) tunnetaan ennen muuta metafyysisestä järjestelmästään, jossa Jumalan ennalta harmoniaan asetetut toiminnalliset yksiköt, monadit, kattavat koko universumin Leibnizin metafysiikka on eriskummallinen systeemi, joka on samalla sekä dynaaminen (monadien sisäinen liike) että staattinen (ennalta-asetettu harmonia).
Systeeminsä lailla Leibniz oli suurten mittojen mies. Hänen tavoitteenaan oli luoda rationalistiselle pohjalle uusi maailmanjärjestys, jossa järki olisi ruhtinaiden ja alamaisten johtava voima ja innoitus. Järjen korostuksessaan Leibniz ennakoi 1700-luvun lopun valistusta, mutta toisaalta järki on Leibnizilla nimenomaan Jumalan olemus ja työkalu. Toisin sanoen maailma on saatava vastaamaan Jumalan ihannetta, ei toimivan yksilön. Leibniz käsitti itsensä Jumalan työkaluksi kohti parempaa ja täydellisempää maailmaa. Leibnizin huomion keskipisteeksi tuli uusi kokeellinen tiede. 1500- ja 1600-luvuilla nopeasti edistynyt luonnontiede loi uskoa ihmiselämän laadun paranemiseen ja tarjosi lääkkeitä myös tiedemiesten uteliaisuudelle. Jotkut etsivät siitä vastauksia ihmiselämän mysteereihin ja kullanteon salaisuuksiin. Leibnizin kunnianhimoksi kasvoi syntetisoida uusi mekanistinen tiede traditionaaliseen metafysiikkaan ja luonnollisen teologiaan. Tuloksena on ihmisen moraalista puhtautta ja luonnon ihmeitä palvova metafyysinen systeemi, jossa luonnon tutkimisesta tulee Jumalan luomistyötä ihannoiva uskonnollinen velvollisuus.
Leibniz halusi siis uuden maailman, jossa harmonia ja hyvinvointi tekisivät kunniaa Jumalalle ja heijastelisivat Hänen täydellisyyttään. Maailmaa, jossa uusi, kokeellinen tiede kukoistaisi ja jossa sen saavutuksia voitaisiin käyttää ihmiskunnan vaivojen ja vitsausten lieventämiseen. Tiede on Leibnizille olennaisesti eettistä toimintaa. Siitä saadaan myös onnellisuutta:
"Koska onnellisuus koostuu kestävästä mielenrauhasta, joka puolestaan johtuu luottavaisesta suhtautumisesta tulevaisuuteen, joka perustuu tieteeseen, jonka avulla voimme saada tietoa Jumalasta ja sielusta, tiede on välttämätöntä onnellisuudelle."
Lisäksi on vielä logiikka, joka toimii järjestämisen ja keksimisen välineenä. Leibnizin käsitys tieteestä perustuu antiikin kolmijakoon: fysiikkaan, etiikkaan ja logiikkaan. Nämä kolme aluetta muodostavat Leibnizin käytännöllisen toimintaohjelman perustan. Leroy Loemker muotoilee Leibnizin tavoitteet neljäksi projektiksi:
1) lakireformi - uuden, loogisemman ja ajanmukaisemman lakijärjestelmän kautta voitaisiin pyrkiä yhdenmukaisiin tuomioihin. Leibniz halusi analyysin kautta muodostaa pienen määrän aksiomaattisia perussääntöjä, joista käsin oikeudenmukaiset tuomiot voidaan määrätä. Käytännöllise- nä tavoitteena oli Hugo Grotiuksen tavoin rauha Euroopas- sa. Logiikka toimii projektin työkaluna. 2) uskonnollinen yhtenäisyys - läpi elämänsä Leibniz pyrki katolisen ja protestanttisen uskontunnustuksen yhdistämiseen ja lisäksi luterilaisten ja reformoitujen yh- tenäisyyteen. Uskonnollinen yhtenäisyys merkitsi Leib- nizille kulttuurillista yhtenäisyyttä ja rauhanmah- dolisuuksien parantumista. Toisaalta Leibniz oli kiin- nostunut myös ulkoeurooppalaisista uskonnoista.
3) Kun uskonto ja lainsäädäntö muodostavat rungon ja motiivin Euroopan harmonialle, tiede ja teknologia ovat työkalu. Tieteellinen työ tulisi tehdä tieteenharjoittajien yhteistyönä akatemioiden puitteissa. Myös tieteen metodo- logiaa tulisi kehittää, mikä tapahtuisi tieteellistä kieltä parantamalla.
4) Kaikissa edellisissä projekteissa on motiivina ihmiskunnan hyvinvointi ja onnellisuus, joka voidaan nähdä Leibnizin pääprojektina ja elinikäisenä tavoitteena. Tosin Leibniz viittaa yleensä vain kristikunnan onnellisuu- teen, joka sitten myöhemmin käsittäisi kaikki maailman ihmiset. Lähin kosketuskohta oli Kiina, jossa toimiviin jesuiittoihin Leibniz piti yhteyttä ja jonka saattamista kristillisen sivistyksen piiriin Leibniz piti mahdollisena Venäjän ja Pietari Suuren panoksen kautta.
Näiden projektien kautta on nähtävä Leibnizin poliittinen toiminta, jonka suhde hänen metafysiikkaansa tuntuu päältä katsoen ongelmalliselta. Leibniz kirjoitti venäläiselle kansleri Golofkinille seuraavasti:
"Nuoruudestani lähtien lopullinen tavoitteeni on ollut toimia Jumalan kunnian hyväksi tieteiden edistämisen kautta, jotka parhaiten kuvastavat jumalallista voimaa, viisautta ja hyvyyttä...Olen aina valmis suuntaamaan ajatukseni kohti tätä suurta päämäärää, ja olen vain etsinyt ruhtinasta, joka jakaisi kanssani samat tavoitteet...tässä suhteessa en suosi kansakuntaa tai osapuolta".
II TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT
Tutkimukseni lähtökohtana on tutkia Leibnizin poliittisen toiminnan suhdetta hänen metafyysiseen systeemiinsä ja erityisesti hänen moraalifilosofiaansa nähden. Opinnäytteessä "G. W. Leibnizin yritykset kehittää parasta mahdollisista maailmoista" keskityin Leibnizin poliittisten projektien esittelyyn. Tulevassa väitöskirjassa pääpaino tulee olemaan siinä jännitteessä, joka syntyy Leibnizin filosofisen systeemin ja hänen oman toimintansa välille. Myös Leibnizin poliittisen toiminnan "metodologia" ja tulokset ovat keskeisessä osassa.
Leibnizin poliittinen ajattelu ei ollut mitenkään häi- käisevän omaperäistä. Patrick Rileytä lainaten se oli pla- tonismin - jossa viisas hallitsija tietää ikuiset totuudet kuten absoluuttisen hyvän - ja kristillisyyden (keskeinen idea on rakkauden tai hyväntekeväisyyden korottaminen hyveistä ensimmäiseksi) sekoitusta. Samantapaisia muotoiluja oli käyttänyt jo kirkkoisä Augustinus. Erityisesti vertailussa ajan suuriin nimiin Spinozaan, Hobbesiin tai Lockeen tälläinen vakiintunutta yhteis- kuntajärjestystä ja kristillistä moraalia puolustava teoria vaikuttaa nyt vanhanaikaiselta ja mitättömältä. Osin juuri tästä syystä Leibnizin yhteiskunnallista ajattelua on tutkittu varsin vähän. Usein Leibnizin doktriinia "Tämä on paras mahdollisista maailmoista" on pidetty hänen poliittisen ajattelunsa kiteytymänä. Otos Voltairen Candidesta:
"Candide, huumaantuneena, järkyttyneenä, epätoivoisena, verta vuotavana, tärisevänä, sanoi itselleen: -Jos tämä on paras mahdollisista maailmoista niin millaisia ne muut mahtavat olla?"
Miksi sitten Leibniz uhrasi elämänsä ja terveytensä (hän työskenteli tauotta ja nukkui usein tuolissa) yleishyödyllisiin päämääriin, jos hän kerran eli jo parhaassa mahdollisista maailmoista? Tämän selvittäminen on kiinnostavaa paitsi henkilöhistoriallisesti myös suhteessa edellämainituiden Hobbesin ja Locken motiiveihin. Ongelma on tärkeä lähtökohta paitsi tälle tutkimukselle myös Leibnizin moraalifilosofian ja maailmankuvan ymmärtämiselle.
Käsitykseni mukaan vastaus löytyy Leibnizin moraalifilosofiasta. Leibnizin mukaan maailmassa ei ole pahaa, vain epätäydellisyyttä. Epätäydellisyyden aiheuttaa maailman looginen rakenne. Tästä johtuen maailmaan on sisäänrakennettuna tietty määrä epätäydellisyyttä, joka näyttäytyy meille rajallisen käsityskyvyn omaaville ihmisille pahana. Toisin sanoen tämä maailma ei ole täydellisen hyvä maailma joka suhteessa, vaikka se onkin paras kaikista mahdollisista maailmoista. Samalla maailma voi kuitenkin kehittyä kohti yhä suurempaa täydellisyyttä, ja tässä myös yksilöllä on omat mahdollisuutensa. Leibnizin mukaan ihminen saa tyydytystä ja iloa nähdes- sään täydellistymistä.
"...kaiken päämäärä on moraalisen hyveen harjoittaminen yleisen hyvän eteen, tai (joka on sama asia) Jumalan kunniaksi."
Sama pätee analogisesti myös yhteiskunnassa. Leibnizin poliittisen toiminnan pohjalla on vakaumus, jonka mukaan yksityinen hyöty toteutuu yleisessä hyödyssä. "Täydellinen yhteiskunta on sellainen, jonka päämäärä on yleinen onnellisuus". Onnellisuus on hallitsijan varassa. "On varmaa, että kuninkaiden absoluuttinen valta on siedettävämpää kuin yksilöiden eikä mikään ole varmempi tae tyrannian tulosta kuin anarkia".
Järjen ja vallan on oltava tasapainossa. Valitettavasti vain hallitsijoilla ei aina ole havaittavissa riittävää kutsumusta ja siksi olisi oltava kanslereita ja neuvonantajia, jotka kuten Leibniz omaisivat kunniantuntoa, uteliaisuutta tieteen viimeisimpiä saavutuksia kohtaan, hyväntahtoisuutta ja uskollisuutta hallitsijaa kohtaan. Hallitsijat olisi saatava ymmärtämään hyvän edistämisen tarpeellisuus ja huomaamaan se mielihyvä, jota tälläinen toiminta tuottaa. Turvallisuuden lisäksi hallitsijan on kyettävä takaamaan alamaistensa onnellisuus (institutio- nalisoitunut hyväntekeväisyys).
Tiedettä edistämällä ja uskonnollisen yhdistymisen kautta voitaisiin saavuttaa eurooppalainen liittovaltio, jonka henkisenä johtajana toimisi paavi ja maallisena johtajana keisari. Tämän pohjimmiltaan augustinolaisen mallin aika oli jo kauan ollut ohi, sillä viimeistään 30-vuotinen sota oli repinyt haavat niin auki, että yhtenäisvaltion ajatus oli mahdoton. Leibniz uskoi ajatukseensa silti kuolemaansa saakka. Itse asiassa filosofin henkiseen ja myös taloudelli- seen yhteenkuuluvaisuuteen perustuva malli on ajankohtaisempi nyt kuin omana aikanaan. Euroopan yhteisön ja eräiden Leibnizin suunnitelmien (esim. lyhyt nuoruuden ajalta oleva muistio "Societas philadelphica") yhtenevyydet ovat silmiinpistäviä.
Elämänsä loppupuolella Leibniz alkoi myös kiinnostua Venäjästä, jonka nopea kehitys Pietari Suuren johdolla sai huomiota länsimaissa. Pietari oli Leibnizille väline, jonka avulla Venäjä voitaisiin saattaa kulttuurivaltioksi, joka yhdistää Euroopan ja Kiinan suureksi kristilliseksi yhteisöksi; Leibniz taas olisi Jumalan työkalu, joka ihmiskunnan käytössä johtaisi kehitystä kohti harmoniaa.
Kaikesta edellisestä voidaan nähdä, että Leibnizin poliittiset suunnitelmat ja teot olivat suureellisia ajan reaalipolitiikan ja yksityisen henkilön resursseihin nähden. Vaikka Leibniz tunnetaan ennen kaikkea filosofina, huomattava osa hänen toiminnastaan suuntautui juuri poliittisiin ja kulttuurillisiin päämääriin. Työskentely kolmen peräkkäisen Braunschweigin vaaliruhtinaan (joista viimeisestä tuli Englannin kuningas) palveluksessa piti Leibnizin kiinni päivänpolitiikassa ja lisäksi hän itse suoritti useita muita diplomaattisia tehtäviä muiden ruhtinaiden palveluksessa.
Leibnizin vaikutusvalta päivänpolitiikkaan oli ajoittain huomattava, mutta on syytä muistaa, että yksi oppinut mies, vaikkakin universaalilla visiolla varustettu, on vain kelvollinen työkalu ruhtinaiden maailmassa. Leibniz on kuitenkin mielenkiintoinen myös poliittisena toimijana. Tutkimuksessa tullaan kiinnittämään huomiota myös Leibnizin diplomaattiseen käytäntöön ja sen menestykseen. Tämä tulee esille erityisesti suhteessa uskontunnustusten yhdistämiseen ja Venäjän-politiikkaan.