:: Lind

:: Oinonen

:: Ollitervo

:: Parikka

 

       

Rammsteinin Völkerball: katse, halu ja valta

Hitaasti kasvava syntetisaattorirytmi takoo taustalla, esiintymislavaa peittävä verho putoaa alas. Kamera ajaa yleisömeren läpi lavan takaseinän pyöreään oviaukkoon. Sen liukuovet avautuvat keskeltä sivuille. Niiden takana verho avautuu hitaasti ja takaa loistaa valkoinen valo, jonka keskeltä paljastuu lihaksikas mies tummissa vaatteissa. Rammsteinin laulusolisti Till Lindeman astuu savun keskeltä yleisön eteen hitaasti, kädet selkänsä takana ja marssiaskelia imitoiden. Völkerball-kiertueen Ranskan osuuden taltiointi on alkanut.

Palataan takaisin oviaukkoon. Sen liukuovien avautuessa ja vaaleiden verhojen raottuessa hitaasti sivuille ymmärrän, että kyse on häpyhuulista ja syntymästä. Till Lindeman syntyy tälle keikalle neitseellisesti - joskin immenkalvon samalla paradoksaalisesti puhkaisten - sillä välittömästi hänen tultuaan oviaukosta ulos, raolleen jäävien verhojen väliin jäävän alueen väri vaihtuu kirkkaan veren punaiseksi. Marssiaskelien jälkeen Lindeman kiskaisee itseään ikään kuin rankaisten niskasta ja irvistää. Omaan mielikuvaani syntyy ensimmäinen särö, joka tunkee kiilaa vakiintuneiden tulkintojen väliin. Kyse ei ole Johtajasta, kyse ei ole Vapahtajan neitseellisestä syntymästä, vaan kyse on näiden mielikuvien hämmentämisestä.

Oviaukko on Rammsteinin eri rooleihin stailattujen, testosteronia pursuavien urosten lisäksi esiintymissession merkittävä kohta. Jo shown alusta saakka on selvä, että maskuliinisuuden korostaminen on tärkeää. Lihaksia on öljytty mustalla töhnällä, ja kamera kohdentuu ensin vuorotellen jokaiseen mieheen ja viimeiseksi oviaukkoon. Keski-ikäistynyttä ja hieman pyylevöitynyttä maskuliinisuuttaan alleviivaava Lindeman johdattaa yleisöään niukoilla, mutta toistuvilla käskyliikkeillä, joita yleisö seuraa huutamalla tahdissa.

Show jatkuu seksuaalisuutta kommentoivien eleiden toistumisena: Ich habe kein Lust kajahtaa ilmoille ja samalla falliset savupatsaat puskevat suoraan ylöspäin lavan etuosassa. Feuer Frein ja muiden kappaleiden aikana Lindeman tulee tuosta maskuliinisen pullistelun kohteena olevasta synnytyskanavasta ulos yhä uudelleen ja uudelleen. Feuer Frein aikana Lindemanin kasvoille kiinnitetty fallinen tulenheitin vuoroin hehkuu ja syöksyy tulta samalla kuin solistin paljon keskustelua herättävä rullaava r-kirjain sorahtelee tiukoissa sovituksissa.

Mein Teil -kuvaelma saksalaisesta kannibalismitapauksesta on tämän Völkerball-kiertueen suurin tabuaihe. Kosketinsoittaja Lorentz kärvistelee padassa, kun Lindeman hieroo mikrofonin jatkeena olevaa suurta veistä nivusiinsa. Verisenä kokkina Lindeman laulaa suunnilleen, että "ihminen on sitä mitä syö, ja kaikkihan tiedämme mitä se on". Karmea tapahtuma havainnollistuu irvokkaassa esityksessä ja jää takaraivoon kysymysmerkkinä. Völkerball kuvaa nimensä mukaisesti ihmisten asuttaman planeetan erilaisia - myös marginaalisia - ilmiöitä.

Metalliyhtye Rammsteinin, ja etenkin sen solistin Till Lindemanin visuaalinen esiintyminen on herättänyt julkisuudessa säännöllisesti keskustelua. On puhuttu ja kirjoitettu seksuaalisuutta koskevien tabujen käsittelystä, joissakin yhteyksissä yhtyeen oikeistoradikaalisuuteen mielletystä esiintymisestä ja synkistä sanoituksista. Rammsteinin jäsenet ovat julkisuudessa sanoneet, että yleisö osaa lukea kuvia, mutta toisinaan he ovat syyttäneet etenkin saksalaisia liian herkiksi yhtyeen ilmaisua kohtaan. Tätä on selitetty Saksan historiallisella taakalla ja häpeän tunteella, joista yhtyeen mielestä saksalaisten olisi aika vapautua.

Miten tätä Rammsteinin lyriikan, iskevän rytmin ja esiintymisen muodostamaa visuaalista kudelmaa voisi sitten lähteä avaamaan laajemmin? Yhtyeen itsensä osalta kyse on selkeästi haluttomuudesta lähteä selittämään usein avoimia sanoituksia tai provosoivaa esiintymistä. Rammsteinin mukaan he eivät tee poliittisia kappaleita, mutta ei liene liikaa väittää, että kappaleissa ja esityksissä kyse on nimenomaan halun ja vallan ja ideologian monimutkaisista kytköksistä, siis poliittisesta laajasti ymmärrettynä. Moneen suuntaan viittaavat kuvat ja tekstit jäävät hiertämään mieltä, mutta samaan aikaan itsestään selvät selitykset tuntuvat riittämättömiltä.

Merja Lind