Johtaako pyöräily sosialismiin?

Turun kirjakahvilan alkuaikoina eräs valikoiman arvokkaimpia opuksia oli Brustus Östlingin utooppinen pamfletti “Med Cykeln mot Socialismen.” Neljännesvuosisata sitten Östlingin ajatukset ja erityisesti tuo mielenkiintoinen, anarkistinen ajatusrakkine, joka pynttää yhteen pyöräilyn ja Karl Marxin (tai Eduard Bernsteinin), olivat uusinta uutta. Mutta mitä on jäänyt jäljelle pyöräilystä ja sosialismista? Ja ennen kaikkea: onko mitenkään mahdollista avata uudellen tuota ajatuksellista pyörätietä ihmiskunnan onnelaan (sic!)?

Ennen kuin voimme vastata kysymykseen, on kuitenkin pantava merkille varsin triviaali totuus. Maailma on muuttunut ja silti pysynyt samana. Brutus Östlingin, tuon ikinuoren filosofin, kirjankustantajan, yksityisyrittäjän, ja vaihtoehtopoliitikon maailmassa – ja hänen myötäjuoksijoidensa maailmassa – sosialismi ei ollut kovin marxilaista. Luunkovan vallankumouksellisen kapitalismikritiikon sijaan oli pujahtanut Nalle Puhista vaikutteita saanut pehmo-kriitikko, joka ikuisesti etsii hinajaa. Meistä kaikista oli – ikäänkuin huomaamatta – tullut Ihaa-hahmoja. Ja eikö Ihaa jos kukaan ole se aito sosialisti, joka etsii ja etsii tietä onnelaan (sic!) mutta ei koskaan sitä löydäkään, eikä edes soisi löytävänsäkään? Kysymys on siis muuttanut muotoaan: kuinka kauan pysyy Ihaa satulassa matkalla kohti hinajaa, jota hän ei koskaan löydäkään. Ja vastauskin on selvä: kaikki riippuu pyörätien laadusta.

Jokaisen jalankulkijan mielessä on ainakin ajoittain liikkunut muistikuvia menetetystä esikoisoikeudesta. Kun astun suojatielle, olen juridisesti ja eettisesti oikeutettu tekemään niin miten ja milloin vain. Laki sanoo niin. Mutta myös meidän tajumme oikeudenmukaisuudesta sanoo, että ensin oli jalankulkija ja miljoonia vuosia myöhemmin syntyi autoilija. Pyöräilijä on jalankulkija serkku. Hän syntyi paljon myöhemmin kuin jalan kulkeva mutta ainakin sata vuotta aiemmin kuin autoilija. Tähän mielikuvaan ja visioon perustuu meidän oikeudenmukaisuuden tajumme: jalankulkijat ja pyöräilijät eivät ole valtaamaassa järjestelmää vaan palaamassa paikkoihin ja tiloihin, jotka alunperin kuuluivatkin heille. On rakennettu jalankulkija-alueita ja ennen kaikkea on rakennettu pyöräteitä. Kaupungeista on taas tulossa paikkoja, joissa ihminen voi asua. Niistä on tulossa ihmisen mittaisia. Jopa Turussa autot ovat saaneet väistyä jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden tieltä. Eikä kehitys ole jäänyt muuallakaan polkemaan paikallaan. Saksa on täynnä Fussgängerzoneja ja Radwegeja. Hollantilaiset ja tanskalaiset ajavat pyörällä enemmän kuin koskaan. Kaikkialla maailmassa jalankulkijat ja pyöräilijät ovat kilvan toteuttamassa unelmaa alkuperäisestä mutta unohdetusta oikeudenmukaisuudesta – tietämättään. Ja juuri tässä tietämättömyydessä on tuo järjen viekkaus, joka kuuluu jokaisen sosiaalidemokraatin työkalupakkiin. Me kaikki olemme sosiaalidemokraatteja – tietoisesti tai tietämättämme.

Mutta miten tämä liittyy sosialismiin? Eikö sosialismissa ollut kyse radikaalista omaisuuden uusjaosta ja vallattomien vallasta? Tähän kysymykseen voi vastata vain vastakysymyksellä: mitä oikein tarkoitamme omaisuudella nykypäivänä? Eikö omaisuudessa tarkemmin ajatellen ole kyse tietynlaisesta (rajoittamattomasta) käyttöoikeudesta. Ja jos näin on, niin eikö pyöräilijöiden hiljaisessa mutta laajassa kapinassa ole kyse väliaikaisesti menetetyn käyttöoikeuden palauttamisesta sen oikeille, alkuperäisille omistajille. Tiet ja kadut kuuluvat jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Itse asiassa koko maailma kuuluu heille.

Olemme siis pyöräillen matkalla kohti sosialismia. Brutus Östling oli oikeassa – jälleen kerran!

Heikki Lempa
Bethlehem, Pennsylvania
USA