Tapsan kanssa Kuhavuorella

Aamulla lähdimme Punkaharjun Metlasta, pitkän illan sauna silmissä. Olavi Paavolainen -seuran joukko Aunuksen retkellä, matkalla kohti sinisen kukan maata. Kesä on 1996. Nyt tulemme Sortavalaan, Laatokan valkeaan kaupunkiin, ainoaan kolmikymmenlukulaiseen, joka vielä on jäljellä. Ajamme Karjalankatua Vakkolahden sillan yli Kymölän puolelle ja majoitumme Elsi Borgin piirtämään Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen Hospitziin, nykyiseen Hotelli Laatokkaan.

Syömme Osuusliike Itä-Karjalan ravintolassa, nykyisessä Volnassa, sitten piknikille Vakkosalmen rantaan, komean kansakoulun eteen; se on kuin Louhisaari. Pientä huikopalaa, viiniä, vodkaakin. Ystävyys on läsnä. Edessä on venelaituri. Ennen se oli Pitkäsilta, josta sanottiin, että kevät tuli Sortavalaan, kun silta sai uuden tervapeitteen. Vastarannalla näkyy Sjöströmin kaupungintalo 1880-luvulta. Nyt se on kirjastona.

Illan edetessä muut lähtevät hotellille, mutta me suuntaamme Tapsan kanssa Kuhavuorelle. Wivi Lönnin Diakonissalaitos on käytössä, mutta pinnaltaan kehnonlainen. Vastapäätä on yleinen sairaala, jyhkeä jugend-rakennus, Sjerfbeckin piirtämä. Yritämme päästä lähemmäs, mutta vartija estää. Tohtori Winter oli puistomiehiä, ja niinpä sairaalan puisto - ja myös Winterin oma puisto Kiislahden Taruniemessä, Lahdenpohjan suunnassa - olivat maan kuuluja. Tänään sekä Eliel Saarisen piirtämä huvila että sen puisto ovat erinomaisesti entisöityjä. Tapsa kertoo sukunsa yhteyksistä Sortavalaan ja sairaalaan.

Vähän puuskuttaen pääsemme Kuhavuoren laelle ja jykevälle näköalatasanteelle; näkötorni on jo kauan sitten siirtynyt muistojen joukkoon. Puut ovat liian korkeita, mutta silti kaupunkiin avautuu yhä panoraama. Kirkon söivät talvisodan liekit, mutta muuten näkymä on kuin 30-luvun postikortti. Käymme kaupunkia läpi talo talolta. Puhumme myös Pitkärannasta ja Tapsan sedästä, joka sotilaspoikana seisoi rautatiesillan vartiossa ja sitten, venäläisten edetessä, paimensi kahden iloisen karjalaistytön kanssa suuren lehmälauman läpi Suomen Pohjanmaalle.

Ilta on jo pitkällä, kun laskeudumme Vakkosalmeen, laululavalle. Istumme katsomoon ja kuulemme muinaiset soinnut. Täällä pidettiin monet laulu- ja soittojuhlat, ensimmäiset 1896, viimeiset ja kaikkein komeimmat Kalevalan riemuvuonna 1935. Kalevalainen henki oli vahvana ja Isänmaan hehku suorastaan helleeninen.
Kävelemme kohti kaupunkia. Vasemmalle jää Vakkosalmen kylä ja urheilukenttä. Sen laidassa on luiskanokkainen hyppyrimäki vuosikymmenien takaa, kuin museo. Jugendia ja gotiikkaa uhkuvat tyttökoulu ja poikalyseo olivat Sortavalan isänmaallisen kasvatuksen perustyyssijoja. "Pro Carelia" -Ahrenbergin kiinnittäminen suunnittelijaksi oli vastatoimi venäläistämiskouluille - tai näin ainakin venäläiset viranomaiset sitä tulkitsivat uhatessaan lakkauttaa lyseon tarpeettomana ja lähettäessään rehtori Hainarin, vahvan suomalaisuusmiehen, "maanpakoon" Helsinkiin.

Viimein päädymme suomalaisesta arkkitehtuurikaanonista rajan taakse unohtuneen Uno Ullbergin suunnitteleman Pohjoismaiden Yhdyspankin - nykyisen postin - penkille katselemaan Sortavalan yöelämää. Puistossa, entisellä torilla varttuneempi nuoriso pitää hauskaa. Katselemme ja ihmettelemme. Musiikki soi, osa tanssii. Äkkiä huomaamme, että olemmekin itse tarkkailun kohteina. Ilmassa on uhka. Päämme selviävät hetkessä ja lähdemme Karjalankatua kohti Kymölää. Vakkosalmen silta oli aikanaan Suomen kaupunkisilloista pisin! Neljä konnaa ampaisee perään ilmeisissä aikeissa. Kiihdytämme vauhtia. He myös! Pedri Shemeikan runonlaulajapatsas - taattua Alpo Sailoa Kalevalan riemuvuoden ajalta - vilahtaa vasemmalla, samoin Seurahuone, jossa Kuussaari ja Wallenius juovuspäissään käynnistivät Ståhlbergin kyydityksen. Nyt emme ehdi paneutua. Puolijuoksua etenemme sillalle ja sen puoliväliin. Siellä konnaklubi luovuttaa.

Hengästyneinä tulemme hotelliin ja saman tien nukkumaan. Itse kuitenkin lähden vielä Winston Churchilliä tapaamaan - 30-lukulaisessa hotellihuoneessa se ei tietenkään ole mahdollista. Kiinnitän taas huomion arkkitehtuuriin: funkkiksen muotokieli ei pääse kunnolla esiin, kun heiluriovet on kiilattu auki. Suljen ne ja koen komean aikahypyn; tähän siis Borg, Ullberg, Aalto, Bryggman ja muut pyrkivät!
Aamulla kuulemme, että keskuspuisto on paikallisen mafian vakiopaikka, mutta se ei meitä enää häiritse. Laitamme Niemelän Veken tutkimusputket Harlun harjuun hyönteisiä keräämään ja ajamme kohti itää. Aunus harmaasilmä odottaa. Pitkärannan jälkeen katsomme Tapsan suvun kadotetun kotiseudun, ja Vitelessä lyömme päämme Karjalan mäntyyn.

Olavi Paavolainen -seuran Aunuksen-retkeläiset 1996 Kuujärven rinteessä.

Kari Immonen