Wir haben keine Chance, aber wir nutzen sie

Vimmainen ja uhmakas lause oli ilmassa, kun ensi kertaa rantauduimme Berliinin Kreutzbergiin. Muurin kaupunkiin, koirankakkakaupunkiin, kahinakaupunkiin - joka tapauksessa paikkaan, jossa ei voinut ummistaa silmiään historialta. Paikkaan, joka näytti sen kuinka poikkeustila voi oudosti arkistua.

Muistikuva kahtia jaetusta kaupungista: sotilaat nousemassa koirineen junaan Friedrichstrassen asemalla; pamppujen napsahdukset saappaiden vartta vasten; jäätävästi lausuttu lupa jatkaa matkaa seuraavalle asemalle, Zoolle. Kuinka häivähtävästi vuosia myöhemmin tajusin jonkun olevan muuttumassa, kun tuo samainen näytelmä esitettiin ilman koiria, ilman napsahduksia ja se päättyi hymyilevään hyvän jatkomatkan toivotukseen.

Muuri murtui. Kaupunki alkoi vimmaisen muodonmuutoksen. Toisen maailmansodan autioittaman entisen vilkkaan keskusaukion valtasivat suuryhtiöt. Korskealta näyttävä uusi siluetti - mutta miten muuttuvat ihmiset, miten mielet pysyvät mukana? Omassa mielessä kiitollisuus siitä, että sai kokea tuota outoa aikaa. Muukalaisen lausahdus, sillä jaettuun kaupunkiin liittyi paljon tuskaa ja mielivaltaa. Toinen muistikuva: toisiaan syleilevät ja itkevät eläkeläiset S-Bahnin vaunussa. He saivat nähdä toisensa vuosikymmenten jälkeen.

Wir haben keine Chance -vuosista on jo kauan. Meillä on ollut aikaa käyttää hyväksemme olemattomia mahdollisuuksia, tai sitten ei. Joka tapauksessa olemme kiistatta vanhenneet.

Olen käyttänyt viime kuukaudet lukemalla 83-vuotiaan Vanhan Rouvan, Kyllikki Villan, matkapäiväkirjoja ja seurannut samalla hänen vanhentumistaan 29-vuotiaasta yli 80-vuotiaaksi. Hän on todennut, että me kasvamme vanhuuteen jo nuoresta pitäen, sillä tekomme, harrastuksemme ja käsityksemme muokkaavat meitä. Kaikki ikäkaudet ovat meissä läsnä. Siis Berliini minussa ja uskoakseni myös Sinussa.

Olen Villan matkapäiväkirjoja lukiessani oppinut myös näkemään, kuinka hänelle on siroittautunut muistopaikkoja ympäri maailmaa. Niiden muistoja voi houkutella esiin - kuten olen nyt tekemässä - tai jopa jokin pieni tapahtuma tai aistimus voi laukaista ne esiin ja avata yhteyden menneen ja nykyisen välille. Makkaran tuoksu, vehnäolut, helikopterin säksätys, pimeä elokuinen ilta.

Villa on luonnehtinut 60-vuotisuutta vanhuuden murrosiäksi, jossa aletaan harjoitella ja etsiä vanhuuden identiteettiä. Siihenhän Sinulla on vielä matkaa, joten älä ole huolissasi! Villa on osoittanut lisäksi, että vielä yli 70-vuotiaana voi joutua pohdiskelemaan kysymystä, onko nyt jo kyseessä vanhuus tai milloin se lopultakin alkaa.

Ritva