Date: Tue, 2 Aug 1994 08:26:58 +0300 From: heikki emil lempa <helempa@midway.uchicago.edu> To: Historiaverkko <Akoivu@utu.fi>, Aollila@utu.fi, Subject: Affektit historiallisina ideaalityyppeina
On Mon, 1 Aug 1994, Timo Ala-Vähälä wrote:
> jollei yleista ja luokittele. Siksi on myos korostettava
> eroja. Ongelmana on vain se, etta nama yleistykset alkavat
> helposti elaa omaa elamaansa luoden menneesta ajasta
> mielikuvia, jotka eivat vastaa sita mita
> lahteista tarkastamalla voisi helposti havaita.
Myonnan kasittaallistamiseen liittyvat ongelmat. Silti tallainen empiristinen ratkaisumalli, jota Timo tarjoaa, on varsin ongelmallinen. Mita itse asiassa tarkoittaa "lahteista tarkastamalla"? Niita katselemalla eteemme ei suinkaan tule menneisyyden maailmaa eika edes menneisyyden kasitteita vaan pelkkia sanoja. Otan jalleen taman minulle tutuimman vietin (Trieb) kasitteen, jota niin 1600- kuin 1700-luvunkin saksalainen filosofia (ja miksei Spinozakin termillaan "conatus") kaytti varsin useasti puhuen mm. tietoamisen vietista, yrittamisen vietista jne. Kun tutkijat ovat "tarkastaneet naita lahteita" he ovat jostain kumman syysta nahneet siina seksuaalisuuden eri muunnoksia. Miksi? Koska he eivat ole tajunneet itse vietin kasitteen historiallisuutta, koska he eivat ole nahneet Freudin seksuaaliteorian maarittelevaa voimaa vietin kasitteeseen nahden.
Tasta ongelmasta seuraa mielestani yksi absoluuttinen maksiimi historiantutkimuksessa: on aina parempi olettaa, etta meidan modernin maailman ja tutkittavan maailman valilla vallitsee kasitteellinen kuilu kuin olla olettamatta. Jalkimmainen vaihtoehto ei millaan ilveellakaan voi johtaa sellaiseen (kasitteelliseen) herkkyyteen, jolla mennyt alkaisi elaa meille vaan korkeintaan meidan luutuneiden kasitteiden sokeaan toisintamiseen. Mika tuon kasitteellisen kuilun status sitten on, siita voidaan olla montaa mielta. Ehka sita olisi parasta ajatella vain pragmaattisesti heuristisena apuvalineena, joka terastaa meidan herkkyyttamme (kumma ilmaisu!).
Jos tasta palataan affektioppiin, niin eiko voida sanoa, etta
se nayttaa
tarjoavan eraanlaisen ideaalityyppisen (ei siis intuitiivisen
tai
elaytyvan) lahestymistavan menneeseen maailmaan juuri siksi
koska silla
ei ole enaa mitaan (tai vain minimaalista) patevyytta
modernissa
maailmassa. Vastaavanlaisia vanhanmaailman kasitteellisia
malleja loytyy
mm. dietetiikasta, fysiognomiasta, retoriikasta tai vaikkapa
tuosta
kauheasta eugeniikasta, jonka alkuja muuten loytyy
Aristoteleen parva
naturaliasta. Naita kaikkia voidaan kayttaa
historiantutkimuksessa kuten
affektioppia on kaytetty. Ja lisaksi niihin sisaltyy tuota
kriittista
potentiaalia, joka osoittaa modernien kasitejarjestelmien
patevyysalueiden rajoja, vrt. esim. fysiognomia - psykologia,
dietetiikka
- ruokavalio-oppi tai kasvatus, retoriikka - mainonta jne.
Tama on
kuitenkin eri juttu.
> Keskiajan ja modernin ajan valinen rajanveto on tassa
> suhteessa mielenkiintoinen ongelma. 1500- ja 1600-lukujen
> oppineet tekivat selvan pesaeron heita edeltaneisiin
> skolastikkoihin. Tama patee myos uusskolastikkoihin. Silti
> kasitys aatehistoriallisesta katkoksesta
> keski- ja uuden ajan valilla on vain osatotuus.
Tassa ollaan eraanlaisessa Zenon paradoksissa. Nuoli vain
nayttaa
lentavan, mutta tarkasteltaessa sita suhteissaan se ei itse
asiassa
liikukkaan. Onko siis niin, etta keski- ja uuden ajan valilla
vain
nayttaa olevan katkos, mutta yksityiskohdittain tarkasteltuna
niiden
valilla ei ole muuta kuin jatkuvuuksia? Mutta talloinhan
meidan pitaisi
kyeta adekvaatisti analysoimaan modernin markkinatalouden
kasittein
sydankeskiajan kartanotaloutta?
> Tietyt seikat puhuvat katkoksen puolesta. Ensinnakin
> kirjapainotaidon myota oppineet saattoivat julkaista
> kriittisia editioita klassikojen teoksista. Siten oppineet
> saattoivat hyodyntaa aiempaa perinnetta paljon
> tehokkaammin, kuin skolastikot, jotka olivat
> kasikirjoitusten ja kateedereilta lausutun varassa.
>
> Toiseksi oppineet alkoivat irtautua latinan kielesta.
>
> Kolmanneksi voisi mainita Aristotelisen maailmankuvan
> murtumisen.
> jatkoivat myohemmin Suarez, Leibniz, Wolff ja Kant. Kun
> metafysiikan historia tyypitellaan talla tavoin, Descartesin
> asema muuttuu: Han ei enaa olekaan filosofian keskeisin
> uudistaja, vaan taman tradition kannalta ehka jopa hieman
> marginaalinen ajattelija.
>
> Tasta syysta toistan sen, mita pyrin esittamaan
> edellisessakin kirjeessa. Katkos keski- ja uuden ajan
> valilla on olettama, johon tukeutumalla
> tutkija tukee eraita luutuneita yleistyksia. Sen sijaan,
> etta otettaisiin
Mutta myos painvastainen kanta on tosi, jopa todempi: jatkuvuuden ajatteleminen keski- ja uuden ajan valilla on olettama, johon tukeutumalla tutkija tukee eraita luutuneita yleistyksia ja lisaksi kykenee legitimoimaan omaa asemaansa (katkoksen kanssa se on huomattavasti hankalampaa).
> alkuolettamaksi, etta "ensin ajateltiin noin ja sitten
> jotenkin toisin", kannattaa ottaa tarkastelun kohteeksi
> tietyt teemat, ja selvittaa, miten
> niita on historian kuluessa kasitelty. Vasta kun alkaa
> ymmartaa naita ajatuksia, voi alkaa pohtia ovatko ne olleet
> ajalleen tyypillisia, vai vain yksittaisten oppineiden
> spekulointeja.
Kannatan yksittaisia spesifeja teemoja, mutta kysymys on juuri siita, miten niiden ymmartaminen on mahdollista historiallisesti.
> Talla sanomallani en kiista esiymmarryksen enka aiemman
> tutkimuksen merkitysta. Tahdon vain sanoa, etta
> aatehistoriassa tyypittely, jonka pohjana on rajanveto
> keskiajan ja uuden ajan valilla pikemminkin
> jarruttaa kuin edistaa lahteiden analysointia ja yleistysten
> vetamista.
Mutta joskus se raja on vedettava ainakin johonkin kohtaan: mina vetaisin sen mieluummin alussa ja haivyttaisin lopussa.
Heikki