Date: Mon, 1 Aug 1994 10:12:32 +0300 From: Timo Ala-Vähälä <talavaha@kruuna.hut.fi> To: heikki emil lempa <helempa@midway.uchicago.edu> Subject: Re: Affektit, tunteet ja niiden tutkiminen
On Fri, 29 Jul 1994, heikki emil lempa wrote:
> On Thu, 28 Jul 1994, Jukka Tapani Sarjala wrote:
>
> > On Wed, 27 Jul 1994 12:14:33 +0300, Timo Ala-Vähälä
> > wrote:
> >
> > > Tahankin ajatukseen liittyy eras ongelma. Skolastiikan
> > > kausi oli melko lyhyt 200-300 vuotta, taitekohta on
> > > miltei yhta pitka, sita seurannut moderni aika ei ole
> > > naita pitempi. Voimme puristaa taitekohdan tiiviimmaksi,
> > > jos otamme vertailtaviksi kaksi opinuttta, jotka ovat
> > > ajallisesti toisiaan lahella, mutta toinen edustaa
> > > uutta, toinen vanhaa. Siten vanhan ja uuden taite voisi
> > > kulkea esimerkiksi Suarezin ja Descartesin valilla.
> > > Talla tavoin lukijaa kuitenkin hamataan. Vaikka
> > > Suarez tukeutuu menneeseen yhta vahvasti kuin Descartes
> > > siita irtautuu, ei voi vaittaa, etta Suarez olisi
> > > modernin ajattelun kannalta yhdentekeva, ja Descartes
> > > puolestaan olisi taysin irtautunut skolastiikan
> > > perinteesta.
> >
> > Vanhan ja uuden välisillä - joskus dramaattisillakin -
> > eroilla ei lukijaa välttämättä ollenkaan hämätä.
> > Pikemminkin päinvastoin: ymmärrys saattaa sy-
> > ventyä. Jos historia käsitetään erojen tekemisen
> > taiteeksi, silloin noita eroja on etsittävä ja selvästi
> > esiin tuotava. On myös olemassa sellaista
> > historiankirjoitusta, jossa väitteitä ja tuloksia
> > vesitetään siinä samassa hengenvedossa kun ne on saatu
> > muotoiltua. Minusta kahden eri näkökulman (kä-
> > sitteen, ongelman, ajattelijan etc.) ristiriitaisuutta
> > tulisi aluksi puhtaaksiviljellä niin pitkälle kuin se on
> > tutkijan etiikan huomioon ottaen mahdollista. Tämä on
> > eräänlainen heuristinen temppu, joka palvelee
> > uusien kysymysten esiinnousua. Silloin sitä paitsi pystyy
> > parhaiten artikuloimaan omat ennakkokäsityksensä, ts. sen
> > hetkiset tutkimuskysymyksensä.
>
> Tama Jukan ja Timon keskustelu nayttaa antavan aihetta
> liittaa sita toiseen aiheeseen, joka on jo tullut muutamaan
> kertaan esille. Markku Hyrkkasen puheenvuorossa tulevasta
> suomalaisesta metodikirjasta on mainittu keskeisina
> kysymyksina historiatietoisuus, tutkimusobjekti,
> metodi ja esitys. Olen hieman yllattynyt, etta Markku on
> jattanyt teoriat, yleistykset tai kasitteet taman listan
> ulkopuolelle tai ainakin tarkemmin eksplikoimatta. Mutta
> eiko tama ole juuri se kysymys, josta kaiken
> historianfilosofisen pohdinnan on alettava: miten
> voimme saada tieteellista historiallista tietoa, ts. miten
> voimme saada kasitteellista historiallista tietoa?
> Kasittaakseni Jukan vaatimus tietyntyyppisesta
> puhtaaksiviljelemisesta tiivistaa sen erityisen tavan, jolla
> historiallisesti muodostetaan kasitteita. Ei kai ole
> sattuma, etta se lahes vaajaamatta tuo mieleen Max Weberin
> ajatuksen ideaalityypeista: historia on tietyn
> tutkimusajankohdan voimakasta idealisaatioita. Mutta
> se nayttaa olevan myos jotain muuta. Historia on minunkin
> mielestani erojen tiedetta ja erityisesti ajallisten erojen.
> Kasitteen muodostuksessa se tarkoittaisi keskeisten
> organisoivien kasitteiden rajojen maarittelya, niiden
> ajallisen patevyysalueen maarittelya.
Jukalle: Olen samaa mielta. Katson, etta historian tutkijan tulee laatia esityksensa siten, etta siina on jokin sanoma. Viestia ei voi laatia, jollei yleista ja luokittele. Siksi on myos korostettava eroja. Ongelmana on vain se, etta nama yleistykset alkavat helposti elaa omaa elamaansa luoden menneesta ajasta mielikuvia, jotka eivat vastaa sita mita lahteista tarkastamalla voisi helposti havaita.
Keskiajan ja modernin ajan valinen rajanveto on tassa suhteessa mielenkiintoinen ongelma. 1500- ja 1600-lukujen oppineet tekivat selvan pesaeron heita edeltaneisiin skolastikkoihin. Tama patee myos uusskolastikkoihin. Silti kasitys aatehistoriallisesta katkoksesta keski- ja uuden ajan valilla on vain osatotuus.
Tietyt seikat puhuvat katkoksen puolesta. Ensinnakin kirjapainotaidon myota oppineet saattoivat julkaista kriittisia editioita klassikojen teoksista. Siten oppineet saattoivat hyodyntaa aiempaa perinnetta paljon tehokkaammin, kuin skolastikot, jotka olivat kasikirjoitusten ja kateedereilta lausutun varassa.
Toiseksi oppineet alkoivat irtautua latinan kielesta.
Kolmanneksi voisi mainita Aristotelisen maailmankuvan murtumisen.
Kaksi ensimmaista seikkaa ovat melko kiistattomia. Tosin niiden painoarvosta voidaan keskustella. Kolmas on ongelmallisenpi. Emme voi sanoa selvasti koska Aristotelimen maailmankuva loppui ja uusi alkoi. Toisaalta jo Duns Scotuksen ja Vilhelm Occamilaisen voi vaittaa irronneen Aristoteleen esittamasta. Toisaalta merkkeja Arisoteleen jarjestelmasta loytynee viela 1700-luvulta. Siirtymavaihe on siis pitempi kuin varsinainen Aristotelismin valtakausi. Tutkijaa voi hamata se, etta oppineet alkoivat kirjoittaa kansankielilla. Heidan esittamansa saattoi kuitenkin olla tietyilta osiltaan vain englanniksi, ranskaksi tai saksaksi kaannettya, mutta perinteeseen tukeutuvaa ajattelua.
Voidaan esittaa myos vaihtoehtoisia yleistyksia. Eras nyt suosiota saavuttanut tapa on se, etta raja vedetaan Tuomas Akvinolaisen ja Duns Scotuksen valille. Tuomas kytketaan viela Aristoteleen perinteeseen. Scotuksen puolestaan katsotaan aloittanen sen netafysiikan linjan, jota jatkoivat myohemmin Suarez, Leibniz, Wolff ja Kant. Kun metafysiikan historia tyypitellaan talla tavoin, Descartesin asema muuttuu: Han ei enaa olekaan filosofian keskeisin uudistaja, vaan taman tradition kannalta ehka jopa hieman marginaalinen ajattelija.
Tasta syysta toistan sen, mita pyrin esittamaan edellisessakin kirjeessa. Katkos keski- ja uuden ajan valilla on olettama, johon tukeutumalla tutkija tukee eraita luutuneita yleistyksia. Sen sijaan, etta otettaisiin alkuolettamaksi, etta "ensin ajateltiin noin ja sitten jotenkin toisin", kannattaa ottaa tarkastelun kohteeksi tietyt teemat, ja selvittaa, miten niita on historian kuluessa kasitelty. Vasta kun alkaa ymmartaa naita ajatuksia, voi alkaa pohtia ovatko ne olleet ajalleen tyypillisia, vai vain yksittaisten oppineiden spekulointeja.
Toinen vaihtoehto on se, etta teemme tietyt olettamat, joille sitten etsimme lahteista vahvistuksen. Se taatusti onnistuu, koska aiempi tutkimus on siina onnistunut.
Talla sanomallani en kiista esiymmarryksen enka aiemman tutkimuksen merkitysta. Tahdon vain sanoa, etta aatehistoriassa tyypittely, jonka pohjana on rajanveto keskiajan ja uuden ajan valilla pikemminkin jarruttaa kuin edistaa lahteiden analysointia ja yleistysten vetamista.
Terv. Timo