Date: Wed, 3 Aug 1994 17:24:12 +0300 From: heikki emil lempa <helempa@midway.uchicago.edu> To: Historiaverkko <Akoivu@utu.fi>, Aollila@utu.fi, Subject: Re: Ideaalityypit ja erojen tiede
On Wed, 3 Aug 1994, Hannu Salmi wrote:
> > Minusta kahden eri nakokulman (kasitteen,
> > ongelman, ajattelijan etc.) ristiriitaisuutta tulisi
> > aluksi puhtaaksiviljella niin pitkalle kuin se on tutkijan
> > etiikan huomioonottaen mahdollista. Tama on eraanlainen
> > heuristinen temppu
>
> Tata en aivan ymmarra. Kuinka kahden nakokulman valista
> eroa voisi puhtaaksiviljella, jos tutkijan tiedossa on
> aineistoa, joka kyseenalaistaa voimakkaan polarisaation?
Jos lahdemme siita, etta historioitsija pyrkii jonkinlaiseen kasitteelliseen tietoon tai ainakin suhteuttamaan (kriittisesti) sen olemassaoleviin kasitteellistamisiin, niin silloin tallainen historiallinen idealisaatio on valttamattomyys. Tai paremminkin: me teemme sita aina, mutta kyse on vain sen tiedostamisesta. Lopullinen historiallinen esitys ei tietenkaan voi olla vain tallaisen puhtaaksiviljellyn luurangon valottamista vaan tasmentamista, spesifiointia ja ennen kaikkea sen patevyysalueen maarittelya niin kasitehistoriallisesti, sosiaalihistoriallisesti, poliittisesti kuin kulttuurisestikin
> En usko, etta on mitaan sellaista ajallista patevyysaluetta,
> joka voisi toimia ehdottomasti (kuin korkeintaan
> idealisaation tasolla). Eiko pitaisi ajatella, etta on
> useita ajallisia tasoja tai rytmeja, jotka sitovat
> ajallisten erojen tarkastelun aina myos esimerkiksi
> sosiaalisten tai etnisten erojen tarkasteluun?
Mutta eiko juuri samanaikaisen eriaikaisuuden - mita tassa kuvaat - tavoittaminen edellyta tiettya idealisaatiota ja johtaa ainakin parempaan ymmartamiseen kuin asioiden pelkka rinnastaminen. Hyva esimerkki tallaisesta on saksalaisen eliitin pitkaan jatkunut kaksintaisteluharrastus, joka ei ottanut loppuakseen ennen ensimmaista maailmansotaa useista kielloista ja laeista huolimatta. Kaikkein yksinkertaisimman modernisaatioteorian kannalta kyseessa on pelkka epifenomeeni, jota itse asiassa ei ole olemassakaan. No, tilastot ja kuvaukset todistavat kuitenkin toista ja itse asiassa kertovat
harrastuksen lisaantyneen 1800-luvun puolivalissa. Tassa on siis selvasti kyse taloudellisen modernisaation ja kulttuurisen stagnaation samanaikaisuudesta. Voimme tietenkin tyytya tahan rinnastukseen, mutta vastaamatta jaa kysymys, joka historioitsijaa varsinaisesti kiinnostaa: miten tama oli mahdollista? Eras hyva vastausyritys olisi ryhtya tarkastelemaan "kaksintaistelun sisaista maailmaa" ja tietylla tavalla kyeta ymmartamaan sen olennainen luonne. Talloin tormataan varsin todennakoisesti ilmioon nimelta "kunnia". Vasta kun ymmarramme miten kunnia konstituoi ihmisen subjektiviteettia voimme vastata kysymykseen, miten koko ilmio voi elaa modernin markkinatalouden ohella. Seuraava askel on ehka todeta, etta voitonhankinta konstituoi subjektiviteettia eri tavalla. Kolmas askel taas voisi olla: tasta erosta huolimatta niiden sisainen logiikka on hyvin samantapainen (Bourdieu on soveltanut tata tekniikkaa analysoidessaan ns. intellektuaalista paaomaa). Myos muita kasitteellisia eroja ja yhtalaisyyksia voidaan tuoda nain esiin. Varsinaisessa historiallisessa tutkimuksessa uusi materiaali ja uudet ymparistot tietysti pakottavat revisioimaan ja tasmentamaan tata kuvaa, mutta historiallisen idealisaation ansiosta nama tasmennykset ja revisiot ovat kasitteellisesti hedelmallisia.
> > etta historian ohjelmaan ei voi kuulua modernin
> > sosiaalitieteen, kulttuuritieteen, elokuvatieteen,
> > semiotiikan tai struktuurianalyysin apinoiminen tai edes
> > alamainen soveltaminen vaan erityisesti niiden
> > kritisoiminen maarittelemalla niiden kulloistenkin
> > keskeisten kasitteiden patevyysalueet. Historia on
> > rajatiede.
>
> Tama ohjelmanjulistus on voimakkaasti muotoiltu; mukaan
> olisi voinut listata viela weberilaisten ideaalityyppien
> soveltamisen.
Myonnan etta tama oli hieman tokerosti muotoiltu. Tarkoitukseni ei ollut mollata ko. tieteenaloja, jotka monessa suhteessa ovat historiallisempia kuin suurin osa historiatieteellisesta tutkimuksesta. Erityisesti tama patee kyseiseen Weberin ajatukseen. Olen vakaasti sita mielta, etta vielakin vallitseva ns. parsonsilainen Weber-tulkinta on epahistoriallistanut mm. ideaalityypin kasitetta tavalla, joka varsinkin herran varhaisteksteja (ennen 1910) lukiessa tuntuu harhauttavalta. Lukekaa ihmeessa ko. pieni katkelma Weberin Protestanttinen etiikka -kirjasta ja voitte vain hammastella kuinka syvallisesti historiallinen se on. Toisin sanoen ideaalityypin kasitetta ei tule samaistaa niihin moderneihin ihmistieteellisiin "teorioihin", jotka ylpeasti asettavat itselleen universaalisuusvaatimuksia kykenematta niita kuitenkaan tayttamaan. Nain ollen Wehler, Kocka, Rusen ja kumppanit eivat turhaan valinneet Weberia lahtokohdakseen ryhtyessaan muuttamaan modernin historiankirjoituksen paradigmaa. Weberilta loytyy alkuja ajatukseen aidosti historiallisesta kasitteenmuodostuksesta. Kokonaan toinen juttu on, missa mielessa he ovat tajunneet Weberin historiallisuuden.
> Historiantutkimuksella ei ole ohjelmaa, onneksi. Tassa
> idealisoit nyt historiantutkimusta, voimakkaasti, ja
> peruspolarisaatio kulkee 'aidon historian' ja muiden
> tieteiden apinoimisen valilla! Todellisuudessa rajat ovat
> onneksi hamartyneet, ja mielestani hyvaa historiantutkimusta
> voivat tehda niin sosiaali- kuin elokuvatietei-
> lijatkin. Viime aikoina lukemissani elokuvatutkimuksissa on
> kritisoitu itse asiassa paljon enemman keskeisten
> kasitteiden patevyysaluetta kuin lukemissani
> historiateoksissa!
Olen samaa mielta. Mutta sen pohtiminen, mita sitten on
historiallisuus,
joka ylittaa pelkan historiatieteen rajat, tulee entista
ajankohtaisemmaksi.
Heikki