Date: Mon, 21 Aug 1995 15:42:33 +0200 (EET) From: JARI SEDERGREN <SEDERGRE@valt.helsinki.fi> To: h-verkko@sara.cc.utu.fi Subject: Alex Callinicos: Theories and Narratives
Alex Callinicos: Theories and Narratives. Reflections on the Philosophy if History. Polity Press 1995.
Tässäpä kirjan johdanto: suomennos ei ole viimeistelty, vaan viikonlopun aikana pikapikaa tuherrettu, mikä pyydetään ottamaan huomioon mahdollisessa käännöstä koskevassa kritiikissä. Pyydän erityisesti lähettämään korjausehdotuksia suoraan minulle tai suoraan verkkoon mikäli ne ovat krusifiaaleja tekstin ymmärtämisen kannalta. Tietenkin tekstin sisällössä riittänee verkkoon muutenkin keskustelemista. Voin toimittaa halukkaille hankalat kohdat myös alkuperäistekstin mukaisesti. SIC! Älkää siis lainatko tästä käännöksestä mihinkään tärkeään juttuunne tarkistamatta ensin alkuperäisestä.
Olisiko tämä yksi tapa piristää keskustelua? Kymmenen samanlaista voisi olla mukava lisä suomenkieliseen keskusteluun historiasta.
Jari Sedergren sedergre@valt.Helsinki.Fi
********* ESIPUHE:
Alex Callinicos: Theories and Narratives. Reflections on the philosophy of History. Polity Press. 1995.
Laajassa mieless{ historian filosofia on ehdottomasti pois muodista. Ennen muuta Hegeliin ja 1700-luvun valistuksen filosofeihin yhdistetty yritys saavuttaa kattava tulkinta historian koko kehityksest{ on laajalti hyl{tty. Kun Jean- Francois Lyotard yritti m{{ritell{ "post-modernia tilaa", h{n luonnehti sit{ "ep{ilyksi metanarratiivien suuntaan", kohti niit{ diskursseja jotka pyrkiv{t legitimoimaan itsens{ "osoittamalla eksplisiittist{ mielenkiintoa johonkin suureen narratiiviin, kuten hengen dialektiikkaan, merkityksen hermeneutiikkaan, rationaalisen tai ty|t{tekev{n subjektin emansipaatioon tai varallisuuden luomiseen". Vaikka Lyotardin ilmoitus kiistettiinkin joukolla, se sytytti "postmodernismista" yh{ jatkuvan ja ilmeisesti p{{ttym{tt|m{n keskustelun. Jotkut osallistujat p{{tteliv{t Lyotardin kehittelyist{, ett{ yritys ottaa teoreettisesti haltuun historiallisten tapahtumien virran alla ollut malli (pattern) ei ollut yksinkertaisesti filosofisesti kest{m{t|nt{, vaan my|s moraalisesti ja poliittisesti virheellist{.
Anglosaksiset filosofit ovat pit{neet t{llaista n{kemyst{ truismina jo pitk{{n. Jo Sir Karl Popper tuomitsi kahdessa toisen maailmansodan aikana kirjoitetussa kirjassaan, The Open Society and its Enemies ja The Poverty of Historicism, Hegelin ja Marxin vastuulliseksi kaiken kurjuuden k{sikirjoittajaksi 1900-luvulla. Yhteist{ heille oli, ett{ he olivat yritt{neet teoreettisesti ymm{rt{{ ihmisyhteiskuntia totaliteetteina yrityksess{ olivat alistettuja lakien m{{r{{mille kehitysprosesseille.
Anglosaksisen maailman historianfilosofian perustekstit olivat luultavasti Maurice Mandelbaumin The Problem of Historical Knowledge (1938) ja R. G. Collingwoodin The Idea of History (1946). Ne perustuivat erottautumiseen "spekulatiivisesta" tai "substantiivisesta" historianfilosofiasta ja ne pyrkiv{t hallitsemaan koko historian alan. "Analyyttinen" tai "kriittinen" historianfilosofia taas m{{ritteli itselleen epistemologisen teht{v{n vakiinnuttaa historiankirjoitus omaksi erityiseksi tiedonmuodokseen, joka eroaisi luonnontieteiden tiedonmuodosta.
My|hemmin esiin tulivat Arthur Danton ja W. B. Gallien ty|t sek{ Hayden Whiten Metahistory (1973). Ne loivat anglosaksiselle historiateoreettiselle kehittelylle vakiintuneen aseman historiallisessa diskurssissa. Sit{ kutsutaan narrativismiksi. Historiankirjoituksen differentica spesifica oli nyt joihinkin lajeihin jaettavissa olevassa kertomuksessa. Narratiivisten konventioiden etsimisen n{k|kulmasta ja retoristen trooppien k{ytt||noton j{lkeen, miss{ White oli pioneeri, teorian v{lineit{ historiallisen prosessin selvittelyss{ k{ytt{v{ tutkimus on n{ytt{ytynyt toivottoman sis{llyksett|m{lt{ ja aikansa el{neelt{.
Englannin kielisess{ maailmassa on kuitenkin jossakin m{{rin ollut havaittavissa siirtym{{ yhdenlaisesta historiaa koskevasta reflektiosta toiseen. Ensimm{inen, spekulatiivinen historianfilosofia, on Danton sanoin "tavanomaista historiallista tutkimusta", joka "keskittyy antamaan panoksensa siihen mit{ menneisyydess{ tapahtui", mutta tekee sen paljon suuremmassa mitassa, sill{ se yritt{{ "l|yt{{ er{{nlaisen teorian joka koskisi... koko historiaa".
Toisessa reflektiossa on kyse historiallisesta tutkimuksesta itsest{{n. Se k{sitteellist{{ itsens{ yh{ useammin kirjoituksen muodossa. Historianfilosofian muutos metahistoriaksi on tyypillist{ analyyttisten filosofioiden edustajille (ainakin v{litt|m{sti toisen maailmansodan j{lkeen). Heill{ kohteena ovat usein diskurssin saamat erilaiset muodot.
Whiten kehittelem{ narrativismi juonellistamisen malleineen (modes of emplotment) johtaa kuitenkin relativismiin. Esimerkiksi lausuma, jossa "yhden n{k|kulman valitseminen ennen toista perustuu pohjimmiltaan estetiikalle tai moraalille ennen kuin epistomologialle" n{ytt{{ ilment{v{n skeptisismi{ sen Ranken v{itt{m{n suhteen, jossa historioitsijoille annettiin teht{v{ksi kuvata menneisyytt{ niin kuin se todella on tapahtunut, wie es eigentlich gewesen.
T{m{ voidaan ilmaista toisinkin. F. R. Ankersmith vertasi tilannetta n{in: "Kuten pato, jota j{{virrat peitt{v{t talven lopulla, menneisyys on peittynyt narratiivisten tulkintojen muodostamaan paksuun kuoreen; ja historiallinen v{ittely on pikemminkin v{ittely{ t{m{n kuoren osista kuin sen alle piiloutuneesta menneisyydest{". White n{ytt{{ aika ajoin sanovan, ett{ se onkin kuorta pohjaan saakka. Kaikki yritykset tehd{ eroa historiallisen diskurssin ja t{st{ diskurssista irrallaan olevan menneisyyden v{lill{ ovat turhia; menneisyys on diskursiivinen konstruktio, ja se muodostuu erilaisista kirjoittamisen muodoista, joiden keskeisen{ sanomana on olla "menneisyydest{" ("about"), mutta joka itse asiassa tarjoaa muotoja, joita me voimme kollektiivisesti kuvitella ja se esitt{ytyy meille menneisyyten{ siten, ett{ se sopii meid{n nykyisiin ajatuksiimme. On selv{{, ett{ on tapahtunut k{{ntym{ historialliseen antirealismiin, johon on yhdistynyt sellainen post-strukturalismin muunnelma, joka ottaa kirjaimellisesti Jacques Derridan lausuman siit{ ett{ ulkopuolisia tekstej{ ei ole (Il n'y a pas de hors-texte). N{iden vaikutteiden l{sn{olosta voi lukea vaikkapa Patrick Joycen julistuksesta: "Historiantutkijoiden on otettava huomioon 'post-modernismin' tuoma eteneminen: se, ett{ menneisyyden tapahtumat, rakenteet ja prosessit ovat erottamattomissa dokumentaarisen representaation muodoista, k{sitteellisist{ ja poliittisista tarkoituksenmukaisuuksista ja ne muodostaneista historiallisista diskursseista.
Eik{ t{ss{ kaikki. Analyyttinen historianfilosofia erotti toisistaan sen, mit{ Danto kutsuu "tavalliseksi historialliseksi tutkimukseksi", joka siis pyrkii kuvamaan menneisyytt{ wie es eigentlich gewesen, ja sen historianfilosofian, joka yritt{{ muodostaa historiantutkimukselle kognitiivista statusta. Nyt t{m{ ero on h{vinnyt. Joyce rohkaisee historiantutkijoita tutkimaan menneisyyden representaatioita, ja my|s niit{ "historiallisia diskursseja", joita he itse tuottavat. Metahistoria nielaisee itse historian. T{llainen kehitys ei ole en{{ hoidettavissa ohjelmallisilla lausumilla, joihin edell{ siteerattu Joycen kehotuskin kuuluu.
Simon Schama julkaisi {skett{in kirjan, joka koostui kahdesta todellisista tapahtumista tehdyst{ narratiivista. Schama erottautuu "naiivista relativistisesta positiosta, jossa v{itet{{n, ett{ eletty menneisyys ei ole mit{{n muuta kuin keinotekoisesti valmistettu teksti". Faktan ja fiktion yhteenkietoutuminen on pikemminkin v{likappale, joka sallii meid{n "leikkiv{n sill{ houkuttelevalla kuilulla joka erottaa eletyt tapahtumat ja sit{ seuraavan narraation". Vaikka Schama ei ole valmis menem{{n yht{ pitk{lle kuin Joyce ja kohtelemaan menneisyytt{ diskursiivisena konstruktiona, he jakavat saman k{sityksen menneisyydest{ representaationa.
W. H. Walsh on luonnehtinut t{t{ mahdollisuuden tilaa, joka on seurannut edell{ kuvattuja k{sittellisi{ liukumia ja jossa metahistoria p{{tyy absorboimaan sen mit{ tavallisesti on ajateltu olevan itsen{isesti oleva historiallisen diskurssin referentti. "Sana historia on itsess{{n kaksiselitteinen. Se kattaa (1) menneisyyden ihmisten toiminnan totaliteetin, ja (2) narratiivin tai tuotoksen (account), jonka me rakennamme niist{ nyt. T{m{ kaksiselitteisyys on t{rke{{, koska se avaa heti yhden tai kaksi mahdollista kentt{{ historianfilosofialle. T{llaista tutkimus kohdistuu, aivan kuten tehd{{n sen perinteisess{ muodossa, historiallisten tapahtumien aktuaaliseen kulkuun. Toisaalta tutkimus saattaisi ty|skennell{ historiallisen ajattelun prosessien parissa, tutkien keinoja, joilla historia toisessa mieless{ tavoitetaan."
T{m{ kaksijakoisuus (joka ilmenee my|s joissakin eurooppalaisissa kieliss{ historia-termin vastinsanoissa, esim. Geschichte/histoire) j{tt{{ avoimeksi sen, onko historiaa koskevan teoreettisen reflektion kiinnitett{v{ huomio historiallisiin prosesseihin ja tapahtumiin vai niiden diskursiivisiin representaatioihin. Narrativismin ja poststrukturalismin yhteisvaikutus ratkoo t{m{{n kaksijakoisuuden niin, ett{ se mit{ Walsh kutsuu "historiallisen ajattelun prosesseiksi" -- nykyisin termein historiankirjoituksen -- otetaan historiallisen tutkimuksen kohteeksi. Siksi on t{ysin sopivaa, ett{ tapahtumat joista Hegel ei olisi ep{r|inyt k{ytt{{ sanaa "maailmanhistoriallinen", voidaan l{htem{tt|m{sti assosioida yhteen kaikkein karkeimmalla tavalla spekulatiiviseksi luettavissa olevan historianfilosofian paluun kanssa.
Viimeaikaisen intellektuaalisen historian paradoksi onkin ett{ 1980-luku, postmodernismin vuosikymmen, oli p{{ttynyt yritykseen rehabilitoida maallisista narratiiveista suurin -- Hegelin historianfilosofia -- siin{ muodossa kuin Francis Fukuyaman kiitelty artikkeli ja kirja tekiv{t. Vaikka se oli kirjoitettu ennen tapahtumia, jotka tekiv{t sen kuuluisaksi -- It{-Euroopan vallankumoukset ja Neuvostoliiton hajoittaminen -- Fukuyaman teesi sai voimaa prosesseista, jonka kulminaatioita ne olivat, stalinististen hallitusten romahtamisesta. N{m{ kumoukset osoittivat, h{n v{itti, muutakin kuin vain l{nsimaisen liberaalin kapitalismin lopullista voittoa. Vakavien kilpailijoiden puutteessa my|s historia loppuisi. Oltiinpa t{st{ mit{ mielt{ hyv{ns{, se varmasti osoitti halukkuutta reflektoida filosofisesti koko historiallista kehitysta, aivan niin kuin sit{ kritiikki{, jota niinkin erilaiset ajattelijat kuin Popper ja Lyotard ovat esitt{neet, ei olisi koskaan lausuttu julki.
Jotkut ovat pit{neet Fukuyaman interventiota ja sen provokoimaa keskustelua olkina intellektuaalisessa tuulessa. Vaikka Gordon Marsden, History Today -lehden p{{toimittaja, kutsuu niit{ "uudeksi osoitukseksi -- kuten oli my|s Paul Kennedyn vaikutus The Rise and Fall of the Great Powers -kirjallaan -- siit{, ett{ suurten linjojen historiallinen analyysi on taas agendassa, kun yrit{mme saada selkoa omasta ajastamme".
Skeptikko olisi houkuteltu tarttumaan vertailuun, jonka Marsden tekee Fukuyaman tekstin ja Kennedyn kirjan v{lille. The Rise and Fall of the Great Powers (1988) ja Fukuyaman alkuper{inen artikkeli "The End of History?" (1989) ilmestyiv{t v{hemm{n kuin kahden vuoden sis{ll{. Molemmat nostattivat huomattavan laajan debatin Yhdysvalloissa. Se keskittyi molemmilla kerroilla siihen, jota kutsutaan Washingtonin ulkopoliittiseksi yhteis|ksi, ja sen laajalle ulottuviin sivuhaaroihin akateemisessa maailmassa ja joukkotiedotusv{lineiss{. Molempien kirjoittajien keskeiset v{itteet kohotettiin "ismeiksi" antamalla niille nimet "Declinism" ja "Endism". N{iden v{ittelyiden intensiteetti johtui varmasti siit{, ett{ niill{ ajateltiin olevan suora yhteys Yhdysvaltojen tulevaan asemaan suuren ep{varmuuden aikana. Mutta Kennedyn ja Fukuyaman kannat olivat vastakkaiset: Kennedy asetti Amerikan taloudellisen aseman suhteellisen huononemisen toisen maailmansodan j{lkeisen{ aikana sellaisen pitk{n historiallisen syklin kontekstiin, jossa suurvallat ovat taipuvaisia aliarvioimaan taloudellisen perustansa keskittym{ll{ sotilaalliseen. Fukuyama taas n{ytti vahvistavan Ronald Reaganin profetiaa siit{, ett{ Yhdysvalloille "paras on vasta tulossa".
Sitten voidaan tietysti olla v{litt{m{tt{ Fukuyaman kirjoituksista aivan niin kuin Kennedynkin t|ist{ ennen sit{, p{{asiassa siksi ett{ ne my|t{ilev{t keskiluokan vaatimuksia "suuren linjan historiallisista analyysist{" n{in{ ep{vakaina aikoina. Fukuyaman ja toisen historianfilosofin, kylm{n sodan alussa esiin tulleen Arnold Toynbeen, v{lill{ on huomattava paralleeli. Toynbeen el{m{nkerran kirjoittaja sanoi: "Kukaan muu historiantutkija ei ole saanut sellaista statusta, mist{ Toynbee nautti Yhdysvalloissa vuoden 1947 j{lkeen, kun h{n yht{kki{ tuli ammattilaiseksi viisaana miehen{ olemisessa ja jonka lausumat ajankohtaisista asioista, historiallisesta menneisyydest{ ja uskonnollisista sek{ metafyysisist{ kysymyksist{ saivat kaikki vakavaa huomiota silt{ laajalta kirjolta vakavia sieluja, jotka etsiv{t ohjausta sodanj{lkeisess{ myrsky{v{ss{ maailmassa."
Toynbeen asema oli osittain seuraus siit{, ett{ D. C. Somervillen lyhent{m{ yksiosainen kooste kuusiosaisesta teoksesta A Study of History (1934, 1936) ilmestyi vuonna 1947. Mutta t{m{ tapahtui samaan aikaan kun Toynbeest{ tehtiin kansikuvajuttu Time -lehteen maaliskuun 17. p{iv{n{ 1947. Toynbeen gargantuamainen tuote sivilisaatioiden noususta ja tuhosta siin{ syklisess{ prosessissa, jota hallitsivat haasteen ja sille vastausta etsiv{t lait, on sittemmin saanut syyt|ksi{ h{nen kriitikoiltaan fatalismina ja pessimismin{. Esimerkiksi H. R. Trevor-Roper tuomitsi sen "messiaanisena defaitismina". T{m{ ei kuitenkaan ollut se tapa, jolla Time esitteli Toynbeen filosofian. Kansikuvajutun kirjoitti Whittaker Chambers, entinen kommunisti josta tuli fanaattinen kommunistien jahtaaja ja jolla oli johtava osuus my|hemmin pidett{viss{ MacCartyn ajan oikeudenk{ynneiss{. Juttu julkaistiin samoihin aikoihin kuin Truman ilmoitti Yhdysvaltojen t{ytt{v{n sen kuilun jonka Britannia aiheutti vet{ytyess{{n Kreikasta -- siirto jonka on usein sanottu aloittaneen todellisen kylm{n sodan. Artikkeli tarjosi Toynbeet{ "kulttuuril{hettil{{ksi kriisiss{ olevasta Britanniasta risteyksess{ olevalle Yhdysvalloille" ja teki t{m{n tutkimuksesta p{{telm{n, ett{ "koska h{nen (ihmisen) kyky vastuuseen on vaihdellut {{rett|m{sti, ei yksik{{n sivilisaatio, omamme mukaanluettuna, ole lopullisesti tuomittu." McNeill sanookin: "Vaikka Time esitti Toynbeen vision historiasta kutsuna toimiin -- amerikkalaiseiin toimiin, jossa hyv{ksyttiin haasteeksi puolustaa sivilisaatiota joka ei ollut l{ntinen ... mutta kristitty."
Onkin houkuttelevaa kohdella Toynbeeta ja Fukuyamaa verrattavissa olevina hahmoina, jotka tarjoavat Amerikalle filosofisesti pyhitetty{ varmuutta vaikeina muutoksen aikoina, kylm{n sodan alussa ja lopussa. Onko sitten Fukuyaman argumentti redusoitavissa sen pintasanomaan, reaganilaiseen voitonjulistukseen, j{{ arvioitavaksi t{m{n kirjan ensimm{isess{ luvussa.
Ei voi kielt{{, etteik| maailmanhistoriallisille spekulaatioille olisi markkinoita. Esimerkiksi jaksossaan kirjassa The Rise and Fall of the Great Powers Kennedy esittelee l{hes toynbeelaisen harjoituksen listaamalla ongelmat, joita ihmiskunta kohtaa muutamana seuraavana vuosikymmenen{ - - ne p{{tyv{t lopulta Malthusin ennustaman kriisin lopulliseen tuloon, miss{ maailman v{est| ylitt{{ gloobalin talouden kyvyn ja luonnonvarat -- ja esittelee mahdollisia vastatoimenpiteit{. Ja kylm{n sodan veteraani Samuel Huntigton seuraa viel{ l{hemmin polkua, joka tehtiin Toynbeen tutkimuksessa, kun h{n v{itt{{ yhdess{ Yhdysvaltojen ulkopoliittisen establismentin talon orgaanissa, ett{ "t{ss{ maailmassa perustavaa laatua oleva konfliktin l{hde ei tule olemaan ensisijaisesti ideologinen tai taloudellinen .. peruskonflikti globaalissa politiikassa tapahtuu kansakuntien ja eri sivilisaatioryhmien v{lill{. Sivilisaatioiden yhteent|rm{ys hallitsee globaalia politiikkaa".
Jos kaikki teoretisointi historiallisesta prosessista saisi edell{ esitettyjen spekulaatioiden kaltaisen muodon, voitaisiin joutua tilanteeseen, jossa olisi pakko tunnustaa ett{ vastustajat ovat voittaneet sen joukon, joka on kokoelma intellektuaalisesti heterogeenisi{ poststrukturalisteja, narrativisteja, analyyttisia filosofeja ja ammatihistorioitsijoita. Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. On tunnistettavissa ainakin kaksi merkitt{v{{ vastatrendi{. Ensimm{inen on historiallisen sosiologian synty. Se liitet{{n joukkoon tutkimuksia, jotka ovat ylitt{neet sen oppialakohtaisen rajan, joka erottaa yhteiskuntateorian substantiivisesta historiallisesta tutkimuksesta. Ehk{ kaikkein t{rkein virike t{h{n kehitykseen on ollut ranskalaisen Annales-ryhm{n vastaanotto englantia puhuvassa maailmassa, erityisesti Fernard Braudelin suuret tutkimukset varhaisen modernin maailman taloudesta. Mutta voi v{itt{{ ett{ viel{ suurimerkityksellisempi{ historiallisen sosiologian muotoutumiselle ovat olleet ne 1980-luvulla ilmestyneet ty|t, joita Perry Andersson kuvaa "sarjaksi laaja- alaisia historian teorioita, joita voidaan laajuudeltaan verrata Marxin hahmotelmiin, ja jotka on tehty voittamaan ne". H{n tarkoittaa nelj{n brittil{isen sosiologin, Ernest Gellnerin, Anthony Giddensin, Michael Mannin ja W. G. Runcimanin toisistaan riippumatta tekemi{ t|it{. Laajasti ajatellen ne edustavat erilaisia versioita pohjimmiltaan weberil{isest{ perspektiivist{, miss{ poliittisen ja ideologisen hallinnan muodot k{sitet{{n yht{ t{rke{ksi selitt{viksi tekij|iksi kuin esimerkiksi on luokkariisto. Yhdess{ n{m{ ihailtavat ty|t muodostavat huomattavan kunnianhimoiseen yrityksen, joka vahvistaa n{kemyst{ historian kulkua ymm{rt{v{st{ teoriasta.
N{m{ neoweberil{iset historialliset sosiologiat, kuten Anderson huomauttaa, oli tarkoitettu muun muassa kilpailemaan Marxin historiateorian kanssa. T{m{ teoria -- historiallinen materialismi, kuten se tultiin tuntemaan -- on viel{kin kaikkein vaikutusvaltaisin suurista narratiiveista. Sen yh{ jatkuva vitaalisuus muodostaa toisen vastatrendin sille yleiselle v{linpit{m{tt|myydelle, jolla mit{ tahansa yrityst{ kattavaan tulkintaan inhimillisest{ kehityksest{ nykyisin kohdellaan. Viime vuosina on tehty t{rke{{ filosofista ty|t{ jossa on omistautuduttu tutkimaan ja kehittelem{{n historiallisen materialismin k{sitteellis{ rakenteita. Suurimmaksi osaksi siit{ kuuluu kiitos Louis Althusserin ja G. A. Cohenin kirjoituksille. Viime vuosien historiallisia tutkimuksia ovat olleet my|s ne ty|t, joissa Britanniaan toisen maailmansodan j{lkeen ilmaantuneet poikkeuksellisen ryhm{n muodostaneet marxilaiset historioitsijoitsijat, -- Edward Thompson, Christopher Hill, Eric Hobsbawm, Geoffrey de Ste Croix, Rodney Hilton ja George Rud` -- jatkoivat sit{ perinnett{, jossa teoria ja empiirinen todistus jatkuvasti keskustelivat toistensa kanssa. Traditio el{{, mink{ todistavat viime vuosina nuorien marxilaisten historiantutkijoiden ty|t, kuten Guy Bois'in La Mutation de l'an mil (1989), Peter Lindbaughin The London Hanged (1991) ja Robert Brennerin Merchants and Revolution (1993).
T{m{n kirjan fokus on kontrasti, joka syntyy toisaalta sen, jota Lyotard aivan oikein kutsuu laajalle levinneeksi "ep{ilyksi suuria narratiiveja kohtaan" ja toisaalta niiden vallakkaiden intellektuaalisten traditioiden v{lille, mitk{ eiv{t pelk{{ k{sitell{ teoreettisesti historian kulkua. Yrit{n muodostaa legitiimin historiateorian alan. Kirja ei sis{ll{ yleist{ puolustusta historianfilosofialle vaan p{in vastoin, pyrin kehitt{m{{n erottelun filosofioiden ja historiateorioiden v{lille. T{m{ saattaisi n{ytt{yty{ kantilaisena keh{n{ -- erotettaisiin p{tev{ historiallisen j{rjen harjoitus salaisen rakkauden tavoin (incimatly) tehdyist{ metafyysisist{ yrityksist{ v{ltt{{ sen rajat. T{llaiset vaikutelmat eiv{t ole kokonaan harhaanjohtavia: t{m{n kirjan keskeinen asia voidaan kuvata historiallisen tiedon mahdollisuuden ehdoiksi. Mutta en yrit{ mit{{n niin kunnianhimoista kuin historiallisen j{rjen kritiikki, joka Diltheyn v{itt{m{n mukaan oli v{ltt{m{t|nt{, jotta kantilainen yritys voitaisiin saattaa p{{t|kseen. Ei my|sk{{n se tie, jolla yrit{n esitt{{ tapaukseni, muistuta kovinkaan paljon transsendentaalisia argumentteja, jotka olivat yksi Kantin t{rkeimmist{ kontribuutioista filosofialle. Oma argumenttini on saanut tukea filosofisesta naturalismista mik{, samalla kun se n{kee ihmisoliot jatkuvaksi muun luonnon kanssa, painottaa metodeja, jotka ovat yhteisi{ luonnon- ja yhteiskuntieteelle ja pyrkii selitt{m{{n inhimillist{ ajattelua, kielt{ ja toimintaa niin pitk{lle kuin mahdollista asettamalla ne fyysisiin ja yhteiskunnallisiin konteksteihins{, on ep{suhdassa mink{ tahansa kantilaisen filosofian version kanssa.
Kirja saa seuravan muodon. Luvussa 1 k{sitell{{n asioita, joissa Fukuyama rehabilitoi ideaa Historian Lopusta. Siin{ pyrit{{n osoittamaan, ett{ se on teema, kuten h{n (Alexander Kojčvea seuraten) v{itt{{, joka kuuluu pikemminkin Hegelin ja Marxin traditioon kuin aristokraattiseen modernisuuden kritiikkiin, jonka pioneeri oli Nietzsche ja joka jatkui t{ll{ vuosisadalla saksalaisten konservatiivis-vallankumouksellisten ajattelijoiden, ennen muuta Spenglerin parissa. Yksi t{st{ keskustelusta syntyv{ sivup{{telm{ on, ett{ jo silloin on kiinnitetty huomiota siihen t{rke{{n erotteluun, joka on olemassa niiden historianfilosofioiden, jotka keskittyv{t ennen muuta historiallisen prosessin merkityksen tarkasteluun, ja niiden historiateorioiden v{lill{, mitk{ samalla kun ne ulottuvat paljon laajemmalle aikajaksolle kuin tavallisten historioitsijoiden t|iss{{n k{sittelem{t, tarjoavat p{{asiassa kesken{{n samanlaisia selityksi{.
Toisessa luvussa sitten aloitetaan ty|, jolla osoitetaan, ett{ siin{ mieless{ kuin juuri selvitettiin, historiallinen teoria ei ole yksinkertaisesti yhteensopiva, vaikkakin v{ltt{m{t|n osa, substantiivista historiantutkimuksta. Se tehd{{n tutkimalla narrativismin v{itteit{. Aikomuksenani on osoittaa, ett{ historian kirjoittamisen v{itt{minen samaksi kuin kertomuksen kertominen v{{rist{{ tulkintaa modernin historiallisen diskurssin erityisest{ luonteesta. Lis{ksi se voi johtaa skeptisismiin historiallisesta tiedosta, mik{ ei ole kest{{v{{ filosofisesti eik{ eettisesti. Lopulta v{it{n, ett{ tyydytt{v{n tuloksen historiallisesta tiedosta t{ytyy pit{{ sis{ll{{n tunnustus riippuvuudesta niihin selityksiin, joita laaja-alaisia historiateorioita esitetteet historiantutkijat ovat tarjonneet.
N{m{ argumentit johtavat luonnollisesti kolmannessa luvussa keskusteluun historian teorioista itsest{{n. Sen j{lkeen, kun on esitelty kaikille historiateorioille yhteisi{ piirteit{, etenen vertailuun, jonka kohteeksi otetaan kaksi keskeist{ teoriaa, nimitt{in marxismi ja uusweberil{inen historiallinen sosiologia. P{{t{n esittelyni puuttumalla n{ist{ parempana pit{m{ni tutkimusohjelman, historiallisen materialismin, joihinkin sis{isiin vaikeuksiin.
Nelj{nness{ luvussa otetaan esiin yksi historian teorian piirre, se valistuksesta asti esill{ ollut ja erityisesti Marxin korostama piirre, ett{ historia ymm{rret{{n kehitysprosessina, jopa satuna inhimillisest{ edistyksest{. Enemm{n kuin mik{{n muu, t{m{ on tukenut uskomusta, ett{ mink{ tahansa aidon radikalismin t{ytyy kielt{yty{ teoretisoimasta historiallisesta prosessista. Ajatuksena t{ss{ on, ett{ mink{ tahansa yrityksen k{sitt{{ historiallista prosessia t{ytyy tuottaa l{nsimaisen filosofian etnosentrist{ juhlintaa. Kiist{n t{m{n v{itteen, ja yrit{n osoittaa, ett{ on tapoja, joilla on legitiimi{ puhua edistyksess{ historiasta, sek{ pohtia olosuhteita, joissa teoria voi olla vapautuksen instrumentti ennemmin kuin sorron v{line.
Viimeisess{ luvussa keskustellut asiat voivat valaista sit{ tosiasiaa, ett{ t{m{nhetkiset keskustelut historian ymp{rill{ -- sek{ diskurssin ett{ historian todellisen objektin -- ovat enemm{n kuin vain intellektuaalista tuontitavaraa. Historian idea yhdist{{ nykyisin joukkoa vastakohtaisia kuvitelmia ja assosiaatioita. Whiten ty|n edustaman narrativismin ja postmodernismin l{hentyminen voidaan n{hd{ sen tradition jatkumisena, josta h{n itse sanoo: "Val`rysta ja Heideggerista Sartreen, L`vi-Straussiin ja Michel Foucaultiin - [l{htien on] heitetty suuria ep{ilyksi{ erityisen "historiallisen" tietoisuuden arvosta, kun on korostettu historiallisten rekonstruktioiden fiktiivist{ luonnetta ja otettu haasteeksi saada historian v{itteille paikka tieteiden joukossa".
T{m{n perinteen alkuper{ on tietysti Nietzschen esseess{ "On the Uses and Disadvantages of History for Life (1874)", joka on hienoa polemiikki{ Hegelin historianfilosofiaa ja saksalaista historiallista koulua vastaan. Nietzsche teroitti mieleen "ett{ 'historian vallan' ihailu muuttaa k{yt{nn|ss{ jokaisen hetken alastomaksi menestyksen ihailuksi ja johtaa faktuaalisen idolisoimiseen".
Nietzschen taistelu "ep{historiallisesta ja suprahistoriallisesta" ja "historiallisen tarjoamista luonnollisista vasta-aineista tukahdutetulle el{m{lle" on saanut monia nykyisi{ seuraajia. Kaikkein selvimmin se n{kyy niiss{ postmodernismin monissa muodoissa, jotka johtuvat pohjimmiltaan Nietzschen modernisuuden kritiikist{. Ne, joilla on toiset intellektuaaliset edelt{j{t, v{itt{v{t ett{ monien t{m{nhetkisten mieltymysten takana on sellainen muutoksen pelko ja pako menneisyyteen, jolla v{ltett{isiin t{m{n hetken haasteet. Mutta historian k{ytt|tavat n{ytt{v{t liian monimuotoisilta, jotta niit{ voitaisiin luonnehti{ t{ll{ tavoin. On useita tapauksia miss{ menneisyyden tutkimusta k{ytet{{n konservatiivisiin poliittisiin ja ideologisiin tarkoituksiin: hyv{n esimerkin siit{ tarjoaa Tory-hallituksen yritykset Britanniassa saada historian opetus kouluissa sellaisen kansallisen opetussuunnitelman alaiseksi, jossa juhlitaan Britannian mennytt{ suuruutta. Yleisemmin taas oikeiston taholta tehdyt vetoomukset "perheen arvojen" puolesta molemmin puolen Atlanttia on tarkoitettu auttamaan julkisen kannatuksen j{lleenrakentamisessa. Ssilm{nk{{nt|tempuilla luodaan orgaaniselle yhteiskunnalle image, jossa jokaisella on paikkansa ja sellaiset pahat asiat, kuten katurikollisuus ja lasten hyv{ksik{ytt| ovat tuntemattomia -- mik{ taas on sama kuin image menneisyydest{, joka on menetetty, mutta joka voidaan saavuttaa oikeistolaisella (ja oikealla) politiikalla.
Silti t{m{n kaltainen suora poliittinen turvautuminen nostalgisiin myytteihin ei n{yt{ kaikkein salakavalimmalta tavalta k{ytt{{ historiaa nyky{{n. The Pleasures of the Past on David Cannadinen {skett{isen esseekokoelman otsikko. Cannadine on yksi parhaiten tunnettuja hahmoja brittihistorioitsijoiden nuoressa sukupolvessa ja h{n todenn{k|isesti ottaa johtoaseman heid{n ammattikunnassaan. Otsikon fraasi houkuttaa meid{t (tarkoittipa Cannadine sit{ tai ei) ajattelemaan menneisyytt{ jonakin kulutettavana, ehk{ sellaisena luksustuotteena, jota maistellaan aivan kuin hyv{{ portviini{ siksi, ett{ se assosioituu ylh{iseen el{m{{n ja vanhan maailman eleganssiin. Ei ole t{ysin yll{tt{v{{, ett{ Cannadine kirjoittaisi hyvin poleemisen el{m{nkerran G. M Trevelyanista, miss{ pyrit{{n rehabilitoimaan t{m{n historioitsijan maine valitsemalla erityisen juhlinnan kohteeksi t{m{n ylistys Englannin historiallisen kehityksen uniikeista hyveist{, ja ett{ h{n p{{tt{isi kirjoittaa suurelle yleis|lle ennemmin kuin toisille akateemisille, ja ett{ h{n toimisi Englannin maaseudun s{ilytt{miseksi.
Sellaisessa k{yt|ss{ historia tulee merkitsem{{n sek{ kansallista menneisyytt{, jonka muistia t{ytyy s{ilytt{{ ja joka samalla tulee kulutustavaraksi. Sellainen kehitys, kuten "Heritage"-teollisuuden synty Britanniassa, ovat aspekteja, joita voitaisiin kutsua historian esineellist{miseksi. Jorvik Centress{ Yorkissa vierailleet eiv{t n{e p{{asiassa viikinkimiehityksen ajalla syntyneiden artefaktien n{yttely{, vaan simuloinnin siit{, miten ihmiset silloin eliv{t. Pohjois- Kaliformiassa, Santa Cruzin l{hell{ sijaitsevassa Roaring Camp Railwayssa, voi viett{{ ihastuttavan p{iv{n Kalifornian punapuista koostuvan mets{n l{pi puksuttavassa vanhassa h|yryveturissa; matkan huippukohta on kun rosvot pys{ytt{v{t junan pukeutuneena asuihin jotka paljastavat pikkutarkan yrityksen rekonstruoida vanha L{nsi. Historia n{ytt{{ joskus tulevan raakamateriaaliksi myriadille teemapuistoja, viihdeteollisuuden polttoaineeksi. Ja mit{ voi p{{tell{ siit{ tosiasiasta, ett{ Yhdysvalloissa on nyt yli yhdeks{nkymment{ Holocaust-museota. Edustavatko ne kokonaan soveliasta yrityst{ pit{{ el{v{ss{ muistissa sanomattoman suuri rikos, vai osoittavatko ne, ett{ jopa kansanmurhan artefakteista on tullut niin monia kulutustavaroita?
Olisi liian helppoa - ja {{rimmill{{n elitistist{ -- erehty{ ylenkatseellisesti hylk{{m{{n kaikki populaari kiinnostus historiaa kohtaan osana kaupallista muutosta, jossa menneisyys muuntuu viihteeksi. Esimerkist{ k{y se huomattavan ei-ammattilaisten muodostama yleis|, joka on olemassa vakavaa historiankirjoittamista varten, ja joka n{kyy esimerkiksi journaalien kuten History Today lehden niin kuin my|s historiakirjoihin keskittyneiden kirjakerhojen menestyksess{. Historian hy|dykkeellist{minen on kielt{m{tt{ k{ynniss{ t{{ll{kin. Kaiken kaikkian valokuvien reprodusoimisen modernit tekniikat ovat muuttaneet historiakirjat p|lyisist{, tiuhaan painetuista moniosaisista t|ist{, jotka olivat tyypillisi{ 1800-luvun historiallisille teksteille, kohteiksi, jotka ovat estettisesti miellytt{vi{ k{sitell{ ja lukea. Schema'n Citizens, Cannadinen The Decline and Fall of British Aristocracy, jopa Braudelin julkilausutun ei-narratiivinen Capitalism and Civilization ovat kaikki t|it{, joiden ansio menneen reprodusoinnissa ei perustu vain tekstille vaan my|s niiden runsaalle kuvitukselle. Mutta ei ole varmaa, onko t{m{n kaltainen plaisir du texte juuri sit{, kuten sen puolustajat painottavat, mit{ traditionaalinen narratiivinen historiankirjoitus on aina tarjonnut historioitsijoille ja heid{n ei-ammattilaisten muodostamalle lukijakunnalleen.
Yhteys menneen ymm{rt{misen ja nykyisen tajuttavaksi tekemisen v{lill{ on aina ollut suuri. Historia magistra vitae -- historia el{m{n opettajana -- sanoi jo Cicero, ja samaan aikaan kun moderni historiallinen diskurssi koostuu osittain siit{, ett{ se hylk{{ t{m{n pragmaattisen k{sitteen teht{vist{{n, se ei ole koskaan kokonaan katkaissut yhteytt{ menneen tiet{misen ja nykyisen toimimisen v{lill{. Niinp{ poliittisesti kaikkein merkitt{vin viime aikainen v{ittely historioitsijoiden parissa, L{nsi-Saksan Historikerstreit, joka puhkesi 1980-luvun puoliv{liss{ siit{, mit{ J~rgen Habermas kuvasi "apologeettisiksi tendensseiksi" kansallissosialismia kohtaan, ja joita olivat esitt{neet konservatiiviset historioitsijat kuten Andreas Hillgruber, Ernst Nolte ja Michael St~rmer. Sen keski|ss{ oli tulkintojen suhde natsimenneisyyden ja Helmut Kohlin hallituksen projektissa rehabilitoida saksalainen nationalismi. Yksi silmiinpist{v{ piirre t{ss{ keskustelussa oli, ett{ se tapahtui sellaista taustaa vasten, jota Mary Nolan kuvaa "ehk{ vertaansa vailla olevana kuohuntana kiinnostuksessa (Saksan) historiaan, ja sen viimeaikaisimpaan ja ongelmalliseen historiaan. Jos saksalaisesta kiinnostuksesta kotiseutuun, Heimat, p{{tell{{nkin, ett{ se on romanttista tai jopa taantumuksellista, n{ytt{{ moni muu asia populaarissa historiallisessa tietoisuudessa ja kulttuurissa kadehdittavalta, kun sit{ katsoo Reaganin Amerikan perspektiivist{. Tuhannet lukio-opiskelijat osallistuvat vuosittain historiakilpailuihin ja tekev{t projekteja sellaisista teemoista kuin "Arkip{iv{n toimet Kolmannessa Valtakunnassa". Ekstensiiviset ruohonjuuritason historian ty|pajat ja niiden muodostamat liikkeet ovat rohkaisseet tekem{{n kaikenlaista paikalliseen ja suulliseen historiaan liittyv{{. Kuten samanlaiset projektit muissa maissa, se on tuonut historian ulos akatemioista ja opettanut muillekin kuin historioitsijoille, kuinka heid{n omaa historiaansa tutkitaan. Paikalliset museot ovat j{nnitt{vi{, ja historialliset kirjat ja televisio-ohjelmat ovat valtavan suosittuja. Oikeiston ongelmana on, ett{ aivan liian usein t{m{ historiallinen kiinnostus ja analyysi on vasemmiston sponsoroimaa ja sit{ leimaavat vasemmiston kysymyksenasettelut ja kategoriat. Siksi se on sopimatonta teroittamaan mieliin positiivista ja ylpe{t{ identiteetti{ eik{ se rohkaise toteuttamaan Kohlin, St~rmerin Hillgruberin poliittisia projekteja".
Aivan kuten Michael Verhoevenin elokuvassa The Nasty Girl kuvattiin, kuinka nuoren naisen yritykset paljastaa pienen baijerilaisen kyl{n historia Kolmannen Valtakunnan aikana saattaa h{net konfliktiin koko paikallisen establismentin kanssa, t{m{n kaltainen populaari investointi historiaan voi johtaa, ei suinkaan siihen mit{ Nietzsche kuvaa "aktuaalisen sokeaksi vallaksi", vaan kriittiseen konfrontaatioon sellaisen menneisyyden kanssa, jolla on suorat vaikutukset nykyisyyteen.
Historikerstreitin j{lkeiset tapahtumat ovat tietysti aivan odottamatta avanneet uuden luvun Saksan historiassa. Saksan Demokraattisen Tasavallan vallankumouksella syksyll{ 1989 ja valtion liitt{misell{ vuotta my|hemmin Saksan Liittotasavaltaan on tietysti ollut seuraamuksia: taloudellinen romahdus id{ss{ ja taantuma l{nness{, laajin luokkakonflikti sukupolven mittaiseen aikaan, ensimm{isen vakavan fasistisen liikkeen synty sitten Kolmannen valtakunnan, mik{ on her{tt{nyt henkiin mielikuvat Saksan kauhistuttavasta menneisyydest{. Mutta sittenkin kehityskulut Saksassa edustavat ehk{ yht{ dramaattisinta tapahtumaa siit{, joka on laajalti koettu, kun maailma -- ja erityisesti Eurooppa -- erehtyiv{t kylm{n sodan p{{ttymisen j{lkeen, eiv{t Uuteen maailmanj{rjestykseen, vaan velji{ murhaavaan kansallisen vihanpidon aikaansaamaan vanhaan anarkiaan. Sodat Balkanilla ja entisen Neuvostoliiton alueella, {{rioikeiston synty eri puolilla Eurooppaa, kaappaus ja vastakaappaus Moskovassa -- kaikki t{m{ tuo esiin kuvan, ei Historian lopusta, vaan loputtomasta onnettomuuden toistamisesta, "yhdest{ ainoasta katastrofista joka kasaantuu karille hylyksi hylyn per{{n" siihen paikkaan, mihin Walter Benjaminin mukaan "historian enkelin" silm{t ovat nauliintuneet. Reinhalt Koselleck v{itt{{, ett{ yksi modernin historiank{sityksen p{{piirteist{ oli 1800-luvulla, kun se sai muotonsa, ett{ historia koettiin "kiihtyv{n{", niin ett{ "kiihtyv{ aika, ts. meid{n historiamme, lyhensi kokemuksien avaruutta, ry|v{si niilt{ niiden kiinteyden ja jatkuvasti toi leikkiin mukaan uusia, tuntemattomia tekij|it{". Vuoden 1989 ja sen j{lkeiset j{ristykset antavat ymm{rt{{, ett{ t{m{n kokemus yh{ kiihtyv{st{ historiasta on silti osa meid{nkin aikamme el{mismaailmaa; mutta nyt sit{ ei kuitenkaan tulkita edistykseksi, niin kuin filosofit, philosophes, sit{ ehdottivat, vaan jatkuvaksi sykliseksi kiertokuluksi, jossa vaihtelevat v{{r{t toiveet ja todellinen k{rsimys.
Kaikkein sopivin reaktio historiasta t{ll{ tavoin koettuna n{ytt{isi olevan Joyce'n Stephen Dudalus, joka sanoo: "Historia... on painajaisuni, josta yrit{n her{t{". Olipa t{m{ itse asiassa oikea vastaus, tai olipa viel{ kaikkien menneen vuosisadan katastrofien j{lkeenkin silti jotakin sanottavana siit{ yrityksest{, jossa Hegel yritti l|yt{{ "ruusun nykyhetken risteyksest{", muodostaa se perimmilt{{n kysymyksen johon yrit{n etsi{ vastausta t{ss{ kirjassa. N{in vahvasti sanottuna t{m{ on tietysti harhaanjohtavaa, aivan kuin ainoa mahdollisuus olisi ep{toivoinen pako historiasta, joka n{hd{{n katastrofina tai Hegelin maallistuneena versiona kristityst{ jumalallisuudesta. Olipa niin tai n{in, n{ytt{{ silti j{rkev{lt{ kysy{, voiko inhimillinen j{rki ymm{rt{{ sit{ historiallista prosessia, jonka tekemiseen se on kietoutunut. Se, kuinka t{m{ asia ilmaistaan, ei ole neutraali asia, ja on vain oikein, ett{ teen selv{ksi alun pit{en omat ennakkoehtoni naturalistisena realistina filosofiasta, marxistina yhteiskuntateoriassa ja vallankumouksellisena sosialistina politiikassa. Luonnollisesti olen yritt{nyt rakentaa argumenttini niin, etteiv{t ne toimi niiden uskomusten varassa joilla n{m{ n{kemykseni lep{{v{t, ja sen vuoksi toivon ett{ t{m{ kirja on jonkin verran hy|dyksi my|s niille jotka eiv{t jaa yht{{n niist{. Varmastikin asiat, joita k{sittelen t{{ll{ -- kuinka hyvin, sen j{t{n lukijoille -- ovat niit{, joita kukaan joka reflektoi joko historiallisen ajattelun luontoa tai maailman nykyist{ tilaa, ei voi v{ltt{{.
Jari Sedergren Department of Communication University of Helsinki Internet: sedergre@valt.Helsinki.FI