Date: Wed, 09 Aug 1995 10:17:25 +0200 (EET) From: JARI SEDERGREN <SEDERGRE@valt.helsinki.fi> To: h-verkko@sara.cc.utu.fi Subject: Re: Kansakunnan synty (Re: 1700-luvun...)
> Date forwarded: Tue, 8 Aug 1995 17:33:17 +0300
> Forwarded by: h-verkko-error@sara.cc.utu.fi
> Subject: Re: Kansakunnan synty (Re: 1700-luvun...)
> To: h-verkko@sara.cc.utu.fi
> Send reply to: h-verkko@sara.cc.utu.fi
> On Mon, 7 Aug 1995, Heikki Lempa wrote:
>
> > Ainakin Saksassa olen todennut painopisteen siirtyneen teemoihin jotka
> > alkavat etuliitteella "kansallis-". Sen sijaan, etta tarkasteltaisiin
> > kansallisen ideologista ja sosiaalista rakentamista, on naissa toissa
> > oikeastaan uudelleenlammitetty vanhaa nationalismia ja nationalistista
> > historiankirjoitusta 1800-luvulta. Eiko muuten Suomessakin ole viitteita
> > tallaisesta "kansakunnan synty" - tyyppisesta kirjoittelusta?
On Mon, 8 Aug, Hannu Salmi wrote:
> tulee akkia mieleen pikemminkin sellaisia tutkimuksia, joissa
> suhtaudutaan "kansallisuuteen" kriittisesti ja analyyttisesti.
> Ajatellaan vaikka Pertti Haapalan kirjaa "Kun yhteiskunta hajosi".
>
> Jos mittarina pidetaan toukokuussa Helsingissa jarjestettya
> Suomalainen mentaliteetti -seminaaria, niin siita taas
> (ainakin muutamista kuulemistani esitelmista) tuli paallimmaisena
> mieleen, etta "suomalaisuus" otettiin aika lailla annettuna,
> koherenttina, monoliittisena. Monissa esitelmissa todella etsittiin
> "suomalaista mentaliteettia" ikaan kuin sellainen voisi olla
> olemassa.
Tällaista suomalaista mentaliteettia, esim. vastauksia kysymykseen "Mitä on suomalaisuus?", etsitään ainakin Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitoksella parinkin väitöstutkijan voimalla (Jorma Anttila, Titta Tuohinen (sukunimi oikein?). Laitoksella on tutkittu myös suomalaisten rasismia, ulkomaalaispelkoa, pakolaispolitiikkaa jne... Taustalla on uusi nationalismitutkimus. Pitkälle menneisyyteen ulottuvia tarkasteluja ei tietääkseni ole siellä tehty.
Historiantutkimuksen parissakin on kansakunnan kysymyksistä alettu tuottaa entistä parempaa nationalistisen retoriikan painolastista vapautunutta tutkimusta, josta esimerkkeinä voi mainita mm. Matti Klingen tuotanto, Kansa liikkeessä - kirja kokonaisuudessaan, Ilkka Liikasen tuore väitöskirja Fennomania ja kansa, ja Risto Alapuron aihetta sivuavat teokset, korkeatasoista ruotsinkielistä tutkimusta (Engman, Stenius) unohtamatta. Kaikille näille on yhteistä erinomainen kansainvälisen keskustelun tuntemus.
Toki näissäkin teoksissa aina silloin tällöin "kansallisesti heräillään", mutta useimmin kuitenkin suluissa. Nationalistisemmatkaan tutkijat Suomessa eivät jaksa koskaan kertoa, mistä se "kansa" oikein heräsi... Yksi nationalismitutkimuksen primordialisti, Anthony D. Smithin tutkimusjaottelua lainatakseni, pitäisi kyllä Suomeenkin saada... Liekö vapaaehtoisia (Rolf Büchin lisäksi)?
Kulttuurinationalismin käsitettä käyttävien pitäisi ainakin tutustua näihin primordialisteihin, jotka ajattelevat kansakunnan olevan tulosta ihmiseen sisäänrakennetusta tavasta organisoitua ryhmiksi, heimoiksi jne... ja jotka korostavat usein kieltä yhteisön perustana. Olisiko Norbert Elias kelvollisin kansainvälisesti tunnustettu primordialisti framille? Näistähän löytää halutessaan yhteyksiä Benedict Andersonin ajatukselle kansakunnasta "kuviteltuna yhteisönä", joka tuntuu nykyään kelpaavan kaikille tutkijoille. Primordialisteille vastakohtana ja Andersonia vähemmän kulttuurin ja vallan siteitä painottavia sitten ovat nationalismitutkimuksen funktionalistit, kuten modernisaatioteorian kannattaja Gellner, ja häntä tukenut Hobsbawm, joka tosin hakeutuu äärisuuntausten keskivälille protonationalismista (eli siitä, kuinka jo ennen valtakunnallisia nationalistisia liikkeitä oli olemassa supralokaaleja, paikallisen ylittäviä liikkeitä, joiden yhteydessä muodostuneita tunteita nationalistiset liikkeet osasivat käyttää hyväkseen) puhuessaan jne. Noita primordialistejako Heikki alunperin tarkoitti?
Vai onko kyseessä vanhoihin kansallisvaltioihin (ei siis Saksan) kohdistuvaa nationalismitutkimusta, joka tuottaa walesilaista, skotlantilaista ja ties mitä karjarosvoheimojen (Friedrich Engels skoteista ja Balkanin "heimoista") nationalismia, mutta myös oivalluksia niihin liittyvien myyttien purkamisessa.
Nationalismitutkimuksen uutuuksia ovat myös kontinentaalinationalismin kannattajat. Niissähän konstruoidaan koko mantereen kestävä nationalismi a la Etelä-Amerikka. Suomessa näitä on esitellyt, ja vähän kannattanutkin herra Rio De Frio (J. Pakkasvirta). Eurooppa-nationalismista on sitten alettu puhua meilläkin Euroopan Unioniin liittymisen myötä.
Näin nationalismikäsite parhaimmillaan ulottuu yksilöiden ryhmämuodostukseen ja sen psykologisista ja biologisista perusteista aikojen ikihämäristä tulevaisuuden maailmanvaltiota pienempiin liittoumiin asti. Tämähän on yhtä hullua kuin paluu 1800-luvun käsittelytapaan. Mutta nationalismi näyttää olevan niin rakas termi ettei siitä sovi luopua vähän niin kuin patriotismikin. Vai olisikohan se omiaan keräämään rahoitusta näinä identiteettikysymyksiä integraation myllyssä korostavana aikoina?
Käännekohtana kansakuntakysymysten tutkimuksessa Suomessa oli Miroslav Hrochin pienten maiden kansakuntaistumista vertaileva eurooppalainen tutkimus 1960- luvun lopulla. Sen periodisointien (ajoittamisen) ympärille sitten kehittyi pienimuotoisten tutkielmien sarja, mutta hyvätasoiseen, teoriakehitelmiltäänkin vahvaan tutkimukseen on päästy muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vasta aivan viime vuosina. Osasyy tähän on tietysti perustutkimuksen puute. Uudet lähdeaineistot ja helppo nationalistinen tarina valtion synnystä 1809, puolueiden synnystä ja sen motiiveista, kansallisten instituutioiden synnystä, kielen merkityksestä, sortokausista ja vihdoin itsenäistymisestä yms. houkuttelivat arkistolähteitä taitavasti käsitelleitä, mutta kansallista pönäkkyyttä tavoittelevia tutkijoita. Ja kyllähän se oli palkitsevaakin. Olisikohan vieläkin?
Paluuta 1800-luvun jälkipuoliskon (1860-) johtavaan teemaan, kansakunnan rakentamiseen vaikka (ja jossakin myös erityisesti) historiaa vääristellen, ei liene paluuta täällä eikä Saksassakaan. En usko myöskään historiankirjoituksen punaisena lankana Suomessa olleen kansallisen jatkuvuuden teemankaan (1920-90), jota Pauli Kettunen on eräässä kirjoituksessaan eritellyt, enää historiatieteeseen valtavirtana palaavan. Toki sillä yksittäisiä edustajia riittää akateemisessa maailmassakin, mutta ennen muuta traditio jatkuu populaarikirjoittelussa. Miten lie nykyisten koulukirjojen laita?
Mutta jatkakaa aiheesta ja taitaapa sanomisissanikin olla korjailemista...
> Toisaalta taas kysymys "kansallisuudesta" ja "kansallisesta"
> on talla hetkella hyvin ajankohtainen taiteen tutkimuksessa,
> esimerkkina vaikkapa voimakas kiinnostus suomalaisen
> elokuvan ja musiikin menneisyytta kohtaan. Suomalaisen musiikin
> tutkimuksesta en paljoa tieda, mutta elokuvahistorian puolella
> "kansallisuutta" tarkastellaan kylla aika pitkalti kulttuurisena
> konstruktiona. Siina ei ainakaan ole kysymys Heikin mainitsemasta
> "vanhan nationalismin uudelleenlammittelysta".
Saksalaisessa nationalismitutkimuksessa on aina ollut omalaatuisia piirteitä. Kölnissä esimerkiksi jatkettiin pitkään natinalismitutkimuksen kvantitatiivistä tutkimussuuntaa (Karl W. Deutschin alunperin ideoimaa, Harvardissa (?) enemmän harjoitettua). Ja onhan niitä muitakin omaperäisiä juttuja Saksassa, joista mieleeni muistuu paras virke: "Liberalismilla meni hommat pieleen kun se sotkeentui nationalismiin".
> Terv.
> Hannu S.
Jari Sedergren Jari Sedergren Department of Communication University of Helsinki Internet: sedergre@valt.Helsinki.FI